---
Kahvi oli yhtä litkua. Ilarin teki lähes huonoa juoda sitä, niin hirveää se oli. Joka joulu oli samanlaista häslinkiä, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota mihinkään.
- Onko liikaa pyydetty, että tehtäisiin edes kunnollista kahvia? Ilari murahti ja laski kahvikupin turhan kovakouraisesti pöydälle. Valkoiselle pöytäliinalle läikkyi mustaa kahvia. Ilarin äiti, 65-vuotias eläkkeellä oleva sairaanhoitaja, katsoi poikaansa vihaisena.
- Etkö voisi edes yrittää käyttäytyä? hän huoahti ja nosti kahvikupin sivuun.
- Joulun kunniaksiko? Ilari mumisi. - Tuskinpa.
Hänen äitinsä ei sanonut mitään, poistui vain keittiöstä tahrainen pitsipöytäliina käsissään. Ilari katsoi hetken tämän perään, mutta nousi sitten itsekin lähteäkseen töihin.
Matkalla työpaikalleen Ilari mietti huomista jouluaattoa. Hänellä itsellään päivä ei poikennut lainkaan muista. Hän viettäisi sen tiiviisti toimittajan työnsä parissa. Kirjoittaminen oli ainoa asia hänen elämässään, jota saattoi sietää. Sille hän eli ja sitä varten hänet oli luotu. Sen tiesi jokainen kaupungissa asuva, joka oli joskus lukenut Ilarin tekstejä. Niihin saattoi eläytyä, tuntui siltä kuin olisi itse paikalla. Totuus oli kuitenkin karumpaa: luettiin vain paperille präntättyä tekstiä. Ilari palasi maanpinnalle vasta, kun hän saapui paikallisen sanomalehden toimitukseen. Komeasti hän saapuikin! Tähtireportteri nimittäin kompastui kynnykseen ja lensi rähmälleen toimituksen eteiseen.
- Kas, Ilari saapui! Ilarin työkaveri Jonne virnuili. Ilari kompuroi pystyyn ja mulkaisi Jonnea vihamielisesti. Jonne katsoi kulmat kurtussa ohitse kulkevaa miestä, joka ei tiennyt ystävällisyydestä hölkäsen pöläystä.
- Hyvää joulua vaan sinullekin, Jonne sai hämmentyneenä, hörppäsi hiukan kahvia termospullostaan ja paneutui lukemaan ilmoitustaululla olevia uutisia.
Ilari rämpytti työhuoneensa ovea puolisen minuuttia ennen kuin se suostui aukeamaan. Ilari kirosi ääneen.
- Ikinä mikään ei suju!
Hän rojahti istumaan tuolille. Vihdoin päästäisiin kunnolla töihin.
- Moi Ilari! kuului innokas ääni ovelta. Vasten tahtoaan Ilarin katse eksyi ovelle. Paras valokuvaaja koko kulmakunnalla oli juuri astunut hänen huoneeseensa.
- Jenni Nivanka, nainen sanoi ja ojensi kätensä Ilarille pöydän ylitse. Ilari tuijotti kättä ja kehotti sitten naista istumaan.
- Kerrohan asiasi nopeasti, mieluummin ei kovin virallisesti, minulla on töitä, Ilari ilmoitti ja napsautti tietokoneen päälle. Jenni katsoi häntä kummastuneena.
- Uskon kyllä nyt niitä puheita, mitä sinusta kerrottiin, hän sanoi silmät pyöreinä. Kun Ilari ei sanonut mitään, hän jatkoi:
- Epäilen suuresti, haluanko tehdä töitä äkäpussin kanssa. Ilari nosti katseensa eräästä haastattelusta, joka hänen oli määrä kirjoittaa puhtaaksi.
- Puhupa lisää. Mistä jutusta on kyse?
- Siitä tämänpäiväisestä pormestarin haastattelusta.
- Jos yhteistyö kanssani ei kiinnosta, niin tiedät varmasti mistä pääsee ulos, Ilari sanoi ja paneutui uudelleen papereihinsa.
- Saanen huomauttaa, että esimiehesi mukaan silloin SINÄ jätät jutun sikseen. Niine hyvineen Jenni poistui huoneesta. Ilari tuijotti tyhmän näköisenä hänen peräänsä. Sitten hän palasi haastattelun puhtaaksi kirjoittamiseen.
Työpäivä oli nyt ohitse. Jennikin oli ollut paikalla ottamassa kuvia samalla kun Ilari oli haastatellut pormestaria. Tosin hänen kasvoiltaan näki, että hän ei tehnyt sitä mielellään. Ilari käveli kohti kotiaan lumen sataessa. Kadulla pienet lapset tekivät lumipalloja, ryntäilivät ikkunalta toiselle ihaillessaan leluja ja nauroivat. Heillä on hyvin hauskaa, Ilari ajatteli. Mutta miksi? Siksikö, että naapurin setä tulee punainen nuttu ja irtoparta päällään tuomaan lahjoja? Ja pah, sanon minä!
Kotiovelle päästyään Ilari näki veljentyttärensä Ainon pihalla pyörittelemässä lumiukkoa.
- Hei Ilari-setä! tyttö kiljui ja juoksi Ilaria vastaan. Ainoin kasvoilta paistoi se sama iloisuus kuin kadulla leikkineillä pienokaisilla.
- Terve, pikkuipana, Ilari sanoi tekopirteästi ja väänsi kasvoilleen ilmeen, jonka oli tarkoitus olla hymy. Aino oli kuitenkin varsin terävä tenava, joten Ilarin ei onnistunut peittämään jouluinhoaan tältä.
- Sattuuko sinuun, Ilari-setä? hän kysyi huolestuneena. - Näytät nimittäin sellaiselta.
Ilarin hymy hyytyi.
- Setää vähän väsyttää, siinä se.
Ainolla oli selvästikin vielä paljon kysymistä ja kerrottavaa, mutta Ilarin äiti huusi tämän pipareita leipomaan. Ilari huokaisi.
- Pikkuveli siis tuli töistä, Matti huusi nurkan takaa. Ilari pysyi vaiti, hän nimittäin tiesi, että hänen veljellään olisi jotain sanottavaa tulossa. Matti iski lumilapionsa lumikasaan ja otti hanskat kädestään.
- Sano asiasi, minulla… Ilari aloitti kärsimättömänä, mutta Matti keskeytti hänet:
- Sinulla on töitä, kyllä minä sen tiedän! Siitä se kenkä juuri puristaakin. Aina sinulla on töitä. Voisit vähän ajatella muutakin, se rentouttaa.
- Sinä siis käsket minua lopettamaan työni? Ei onnistu! Ilari tunsi kuinka hänen kasvonsa punoittivat kiukusta. Että hän veljensä olikin niin… no, tuollainen. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan sisälle päin.
- Aino haluaisi kovasti, että tulisit huomenna juhlimaan, Matti sanoi hiljaa juuri ennen kuin Ilari paiskasi oven kiinni.
Seuraavana iltana, kello puoli kuuden maissa Jonne koputti Ilarin työhuoneen oveen.
- Sisään, vastasi Ilari koputukseen.
Jonne astui sisään huoneeseen. Se oli koko talon ainut huone, jota ei ollut koristeltu joulukoristein.
- Aika ankean näköistä, Jonne sanoi ja hankasi käsiään yhteen. - Ja kylmäkin vielä.
- Mitä se sinua liikuttaa? Ilari murahti. - Olethan jo lähdössä.
- Totta… Tuletko samaa matkaa?
- Minulla on töitä, Ilari vastasi oitis.
Jonnea ei huvittanut yhtään jäädä kinaamaan Ilarin kanssa, joten hän toivotti hyvät joulut ja lähti. Näin ollen Ilari jäi yksin toimistolle.
Hänellä oli edessään pormestarin haastattelu sekä Jennin ottamat kuvat. "Joulussa kaikkein tärkeintä on olla läheistensä parissa, nähdä heidän riemunsa." Näin pormestari oli kertonut. Ilarin toisessa kädessä oli Jennin ottama valokuva pormestarista, jonka sylissä oli tämän kaksi lasta. Hymy huulillaan. Hän laski kuvan kädestään ja yritti kirjoittaa juttua puhtaaksi. Se ei kuitenkaan onnistunut. Hänen ei onnistunut saada edes yhtä lausetta kirjoitettua. Lopulta Ilari luovutti ja nosti sormensa pois näppäimistöltä. Hän katsoi uudelleen kuvaa, jossa pormestari oli lastensa kanssa. Hän näki sielunsa silmin Ainon odottamassa Joulupukkia, äitinsä laittamassa ruokaa, Matin virittämässä takkatulta… Se kaikki tuntui niin etäiseltä ja mahdottomalta kokea. Hän muisti myös parin kymmenen vuoden takaisen lapsuutensa, kuinka hän silloin oli siitä nauttinutkaan, erityisesti juuri Joulupukin tuomista lahjoista. Ilari vilkaisi kelloaan ja ryntäsi sitten ulos lumisateeseen. Matkalla kotiin Ilari ehti ostaa suklaarasian mukaansa ja auttaa erästä pikkulasta tekemään lumiukon.
Ilari soitti ovikelloa. Hän kuuli askeleet, kun joku lähestyi ovea. Sen aukaisi Aino.
- Ilari-setä! tämä hihkui. Ilari kumartui halaamaan pikkuista sukulaistyttöään.
- Minä luulin, että Joulupukki oli unohtanut jotain ja oli tulossa takaisin, Aino ilmoitti. Ilari nauroi ensimmäistä kertaa moneen jouluun. Aino veti hänet perässään sisälle.
- Ilari-setä tuli! Aino kailotti niin että seinät tärisivät. Matti kurkisti olohuoneesta ja näytti samaan aikaan sekä yllättyneeltä että iloiselta. Ilari hymyili veljelleen. Kun hän kääntyi uudelleen Ainon puoleen, hän ojensi tälle suklaarasian.
- Vietkö sen mummille? Ilari pyysi ja pörrötti veljentyttärensä tukkaa. Aino nyökkäsi ja lisäsi vielä:
- Saanko sitten näyttää, mitä sain lahjaksi?
- Voi totta kai, kulta pieni, Ilari hymyili. - Totta kai saat.
---
Opettajan antama numero: 10
Opettajan kommentit: Tässä voisi olla jotain siitä, miten Ilari vihdoin oivalsi, mikä on tärkeintä. Kielioppi kunnossa. Se on siinä!
Kommentit