Tämä onkin sitten jo kahdeksannen luokan puolelta. Idean olin saanut jo ikuisuuksia sitten, ja kun vihdoin koitti aika kirjoittaa ainetta, niin pääsin kirjoittamaan sitä vihkon kolahdettua pulpetille. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun sain aineeni valmiiksi tunnilla, eikä tarvinnut viedä kotiin. Tämä taitaakin olla aineistani lyhyin, mutta luultavasti selkeiten tajuttavissa. Haluaisin niin kovasti kaikkien tajuavan, että se ainekirjoitus ei todellakaan ole niin haastavaa, kuin kaikki tuntuvat kuvittelevan...

---

On maanantai. Se tarkoittaa äidinkieltä, vieläpä tuplatuntia. Näiden tuntien aikana olisi tarkoitus kirjoittaa aine. Mutta saatuasi vihkon eteesi, et rupeakaan kirjoittamaan sitä, vaan kulutat aikaasi piirtämällä kukkia marginaaliin.
   Kymmenen minuuttia. Viisitoista minuuttia. Kaksikymmentä minuuttia. Vieläkin vihkosi sivu on puhtaan valkoinen. Siinä ei ole mitään merkkiä siitä, että siihen olisi tulossa aine. Vilkaiset vierustoveriasi. Hän kirjoittaa jo toista sivua kynä sauhuten. Suorastaan kadehdit häntä. Miksi hän saa aikaiseksi noin paljon tekstiä otsikolla, josta ei luulisi kenenkään voivan kirjoittaa yhtikäs mitään?
   Hätkähdät, kun kuulet opettajasi äänen viereltäsi. Hän ihmettelee kovasti, mikset muun luokan tavoin kirjoita. Vastaat oikopäätä, ettet vain keksi mitään. Mutta onkohan noin?
   Kyseessä ei varmastikaan ole se, että idea ei suostu tulemaan. Olennolla, jota kutsumme ihmiseksi, on luonnostaan mielikuvitusta. Tästä syystä jokainen keksii monia ideoita, joista saisi oivan aineen. Mutta kuin sitten lopulta osaa valita sen oikea, itselleen sopivan aiheen? Niin, tässä olisi paljon parempi opettajallesi, joka kummastelee sitä, että istut hiljaa paikallasi tekemättä mitään. Loppujen lopuksihan kyseessä on vaikea päätös, jonka tekemiseen saattaa mennä tuntikausia, ellei enemmänkin. Eihän sitä tulevaisuuden ammattiakaan hetkessä päätetä. Sitä mietitään ajan kanssa, ja tehdään johtopäätös vasta, kun ollaan varmoja, että niin sen täytyy olla.
   Mikäli olisit vastannut opettajasi kysymykseen tuolla tavoin, hän olisi varmasti auttanut sinua valinnassasi. Hän olisi vaikka voinut kaivaa karkkipaperin taskustaan ja kehottaa sinua kirjoittamaan siitä. Tässä tulee vastaan ainekirjoituksen toinen ongelma. ”En mää osaa karkkipaperist kirjottaa... En mää keksi siitä mitään!”
   Taas! Pitäisikö tässä nyt alkaa uudestaan kertoa siitä, että ihminen ei ikinä voi olla keksimättä mitään. Ei, uskon että ymmärsit asian. Mutta toiseen virheeseen puutun mielelläni. Ikinä elämässäsi nimittäin ei tule vastaan tilannetta, jossa olisi viisasta sanoa ”minä en osaa”. Paljon järkevämpää - ja totuudenmukaisempaa! - olisi sanoa ”minä tulen oppimaan”. Mikäli siis olet edelleen sitä mieltä, ettet osaa. Sinä nimittäin osaat kirjoittaa, vaikka siitä karkkipaperista. Ajatellaanpa asiaa hieman tarkemmin. Voisit kertoa vaikkapa siitä, kuinka se päätyi opettajasi taskuun. ”Opettaja söi minttukarkin ja tunki paperin taskuunsa” olisi mielestäni varsin hyvä aloitus. Tai miten olisi tämä: ”Opettaja löysi luokkaa siivotessaan karkkipaperin ja roskiksen puuttuessa laittoi sen taskuunsa”? Toisaalta voisit käyttää mielikuvitustasi ja keksiä jotain pöhköä. Karkkipaperihan voisi olla avaruusolentojen seurantalaite, jonka avulla he tarkkailevat opettajasi elämää! Se riittää, että annat kynän kirjoitta paperille sen, mitä pääsi sisällä liikkuu.
   Nyt minusta tuntuu, että sinulla alkaa olla kiire. Kello nimittäin alkaa näyttää tunnin loppumista, eikä aineesi ”Karkkipaperin elämäkerta” ole valmis.

---

Opettajan antama numero: 9½
Opettajan kommentit: Tosi kiva idea! Heitin varuulta karkkipaperit pois taskuistani, ihan varuulta... Kirjoitat lähes virheetöntä tekstiä. Muutama pilkku etsii vielä paikkaansa.

Vapaa-ajalla kirjoittettu pieni ja lyhyt novellinpoikanen. Kuuntelin Savage Gardenin Truly Madly Deeplyä ja pian sitten huomasin kirjoittavani tätä. Moneskohan tarinani tämä on, jossa teini-ikäinen pohdiskelee huoliaan? Varmaan kahdeskymmenes - ainakin!

Tarinan keskelle tungetut sanathan löytyvät tuosta Sava Gardenin laulusta. Mikäli joku haluaa, voinee hän etsiä laulun jostain ja kuunnella sitä samaan aikaan. Suosittelen.

---

Yhdeksäsluokkalaisten diskossa oli täysi meno päällä. Jokainen oli tunkenut tanssilattialle pitämään hauskaa. Paitsi Hannu ja hänen paras ystävänsä Asko. He seisoivat tumput suorina limsa-automaatin vieressä ja litkivät kokista. ”Tylsää”, Asko totesi ja tunki tyhjentyneen pullonsa muovipussiin, joka oli puolillaan tyhjiä limsapulloja. ”Eikö voitais häippästä?” Hannu pudisti päätään niin että tummat hiukset menivät takkuun. Ei, hän ei halunnut vielä lähteä. Ei ennen kuin hän olisi puhunut Maijun kanssa. Niin, Maijun... Hän kertoisi Maijulle, kuinka hän tuijotti joka tunti ainoastaan häntä. Hän kertoisi Maijulle, kuinka hänen ennen niin hyvät numeronsa olivat lähteneet laskuun hänen takiaan. Hän kertoisi Maijulle, kuinka paljon hän välitti hänestä...

I'll be your dream
I'll be your wish I'll be your fantasy
I'll be your hope I'll be your love
Be everything that you need
I'll love you more with every breathe
Truly, madly, deeply do

Abban “Dancing Queen” päättyi, ja osa oppilaista siirtyi pois tanssilattialta. Hannu etsi Maijua katseellaan. Tytön pitäisi erottua joukosta selvästi platinanvaaleiden hiustensa ansiosta. Siltikään hän ei löytänyt häntä. ”Mä meen tonne”, Hannu sanoi nopeasti ja heilautti kättään tanssilattian suuntaan. Asko näytti hämmästyneeltä. ”Tanssimaan?” hän kysyi. ”Ethän sä osaa muuta kun talloo toisten varpaille!” Mutta Hannu ei kuunnellut. Hän käveli päättäväisesti oppilasjoukon luokse. Jottei näyttäisi siltä että hän vain seisoskelisi paikallaan, hän otti muutaman tanssiaskeleen ja keinutti lantiotaan. Hän tunsi itsensä tyhmemmäksi, kuin koskaan ennen. Mutta Maiju olisi sen häpeän arvoinen. Asko varmaan tukehtuu limsaansa, hän ajatteli ja katseli ympärilleen. Pian Hannu huomasi tytön ihmisjoukon keskellä.

Tytön, jonka hiukset oli kiharrettu kauniisti. Tytön, jonka valkoinen mekko sopi hänen vartalolleen täydellisesti. Tytön, joka tanssi sulokkaasti kuin enkeli. Tytön, jonka perään hän oli haikaillut koko yläasteikänsä; Maijun.

I want to stand with you on a mountain
I want to bathe with you in the sea
I want to lay like this forever
Until the sky falls down on me

Hannu otti muutaman askeleen lähemmäksi ihastuksen kohdettaan. Mutta siihen se sitten jäikin. Parantumaton ujous valtasi hänet, niin kuin aina ennenkin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin vain katsoa kuvankaunista Maijua tanssimassa ystäviensä kanssa. Saisinpa olla joku heistä, hän ajatteli. Hän saattoi sielunsa silmin nähdä itsensä tanssimassa Maijun kanssa. Hitaita, luonnollisesti. Heidän vartalonsa olivat lähekkäin... Hän itse halasi Maijua, ja Maiju halasi takaisin... Vain he kaksi ja tyhjä tanssilattia...

I'll make a wish to send it to heaven
Then make you want to cry
The tears of joy for all the pleasure in the certainty

Hannu ravisteli ajatukset pois päästään. Haaveilua se vain on, hän vakuutti itselleen. Saavuttamatonta unelmaa. Hän kääntyi kannoillaan lähteäkseen pois. Hän ei ollut pystynyt aukaisemaan suutaan, joten mitä hän enää teki täällä?

Ulkona oli kylmä. Hannu puki takin päälleen ja istuutui seinän viereen. ”Miks mä oon tämmönen tomppeli?” hän kysyi itseltään ja hautasi päänsä käsiinsä. ”Miks mä oon näin ujo?”

Hän kuuli askelia, jotka tulivat kohti. Se on varmasti Asko, Hannu ajatteli oitis. ”Eiks sul oo kylmä siinä hangessa?” kysyi ääni, joka ei todellakaan ollut Askon. Hannu nosti katseensa ylöspäin ja kohtasi Maijun huolestuneesti hymyilevät kasvot. ”Siis... mä... tota...” hän takelteli. Maiju nauroi. ”Tuli selväks”, hän virnisti ja kiskoi Hannun väkisin pystyyn. ”Kerrohan mitä sä täällä puuhaat? Tuolla on hirvee hyvä meininki, ja teikäläinen vaan kyyhöttää tossa lumipenkassa?” Hannu väänsi typerän virneen naamalleen. ”Siinä on kivaa, kokeilisit säkin joskus”, hän sai sanotuksi ja Maiju nauroi taas. Sano se, sano se, sano se, ääni hänen päänsä sisällä kiljui. Nyt on hyvä tilaisuus!

”Maiju?” hän aloitti varovasti. Tyttö käänsi kasvonsa häneen päin. ”Mä... haluisin sanoo jotain...”
”Antaa tulla”, Maiju sanoi reippaalla äänellä ja katsoi kysyvästi Hannuun. Hannu keräsi kaiken rohkeutensa ja tarttui kiinni Maijun käsiin. Sitten hän painoi suudelman tytön huulille. Eikä Maiju pistänyt vastaan.

Oh can you see it baby?
You don't have to close your eyes
'Cause it's standing right there before you
All that you need will surely come

”Mä rakastan sua.”

---

Itse pidän tästä hyvin paljon. Mielestäni sain tähän juuri sen tunnelman, minkä halusinkin :) Toivottavasti joku muukin tykkäsi.

Seiskaluokan keväällä kirjoitettua matskua. Muistan itse asiassa varsin hyvin, kuinka pohdiskelin kirjoittaisinko koulukiusatusta ihmisestä vai... no, eräästä toisesta asiasta. Lopulta pääsin lopputulokseen, joka oli molempien yhdistäminen. Sanottakoon, että sain aikaan tämän fantasiaan taipuvan tekstin, josta en oikein pidä. En vain tiedä, miksi. Joku siinä häiritsee ja pahasti.

---

Makasin aivan hiljaa sängylläni. Ympärilläni oli niin syvä hiljaisuus, että selkäpiitäni karmi. En kuullut edes omaa hengitystäni.
     Hiljaisuuden rikkoivat askeleet portaikossa. Askeleiden vaimennuttua oveen koputettiin. Tunsin kuinka väri pakeni kasvoiltani. Nytkö minun pitäisi lähteä? Kun oven takaa paljastuivatkin isoveljeni Petrin kasvot, huokaisin helpotuksesta.
- Teija, sinua kysytään, Petri sanoi. - Kuulemma pitäisi mennä järjestelmään koulun juhlasalia huomista juhlaa varten.
Pala nousi kurkkuuni. Kun nousin vapisten ylös, tiesin, etten enää onnistuisi palaamaan kotiin. Ainakaan täysin kunnossa…
     Eteisessä napitin takkini mahdollisimman hitaasti, ennen kuin astuin ulos kylmään syksysäähän. Ulkona minua odottivat koulun pahimmat koulukiusaajat: mustaan nahkatakkiin sonnustautunut Pekko, purkkaa jauhava Jenni sekä goottimainen Hannes. Pekon virnuillessa minulle ivallisesti Jenni kietoi kätensä harteilleni.
- No niin, Teija, hän sanoi purkan mässyttämisen lomasta. - Mennäänkös laittamaan koulu juhlakuntoon?
Pekko ja Hannes räkättivät yhteen ääneen, eikä tuo nauru parantunut oloani yhtään. Minun olisi kuitenkin pakko tehdä näin, mikäli haluaisin kiusaamiseni loppuvan. Vedin pipon korvilleni ja lähdin muiden perässä laahustamaan kohti määränpäätämme, joka ei todellakaan ollut koulu.
     Vartin kävelyn jälkeen edessä häämötti metsä. Puiden latvojen yläpuolella häälyi korkean tornin silhuetti. Tuonneko minun siis pitäisi kavuta? Hannes kiskaisi minua kädestä niin rajusti, että tuntui kuin se voisi irrota sillä hetkellä.
- Teija, nyt menet tuonne ylös, hän sanoi katsoen minua tuimasti. - Etkä tule takaisin ennen kuin olet selvittänyt, miksi Onnille kävi niin!
    Onni oli Hanneksen paras ystävä. Niin, oli. Onni oli löydetty tuon tornin juurelta. Kuolleena. Kukaan ei ollut osannut selittää, kenen toimesta 14-vuotias Onni oli kuollut. Kuolinsyyn pystyi määrittelemään lapsikin: kaulassa oli ilmiselvät puremisjäljet. Jotkut uskoivat pojan vieläpä pudonneen tornista. Mutta epätavallisen harmaata ihoa ei kyennyt selittämään yksikään ihminen maan päällä.
     Hannes tyrkkäsi minua eteenpäin. En enää uskaltanut katsoa taakseni, kävelin vain eteenpäin kohti paikkaa, josta Onnin ruumis oli löytynyt. Taas se sama hiljaisuus ympäröi minua. Minua ahdisti. Kävelin hieman ripeämmin, jotta pääsisin äkkiä pois sieltä.
     Kun pääsin perille, hämmästyin totaalisesti. Torni ei ollutkaan vain torni, vaan kunnon linna. Aivan kuin jostain kauhuelokuvasta. Kivistä linnaa ympäröivät punakeltaiset puomit, jotka poliisit olivat sinne jättäneet varoittamaan muita. Kömmin niiden ylitse ja hiivin varovasti tornin juurelle. Onnin eloton ruumis oli edelleen siellä kankaalla peitettynä. Polvistuin Onnin viereen. Sivelin sormillani vaaleata kangasta ja nostin sen pois Onnin kasvoilta. Tiesin, miltä hän näyttäisi mutta säikähdin siitä huolimatta näkemääni. Onnin silmät olivat kiinni, näytti aivan siltä kuin hän olisi nukkunut. Mutta hänen ihonsa, se oli pelottavan harmaa. Kosketin hänen kaulaansa, kohtaa, josta jokin oli puraissut. Jäljet tuntuivat ja näkyivät, mutta verta ei ollut kuin muutama tippa jälkien ympärillä. Onni kyllä makasi verilammikossa… Mutta mikäli hän oli pudonnut tornista, voisi veren pistää sen piikkiin. Tartuin kiinni kankaaseen peittääkseni Onnin uudelleen, mutta vielä yksi asia pisti silmääni: Onnin hampaat. Onnin avonaisesta suusta pilkottivat suuret, terävät kulmahampaat.
- Onni, mikä sinua oikein vaivasi? ihmettelin ääneen.
Peitettyäni Onnin nousin ylös. Ilma oli viilentynyt roimasti. Hengitykseni huuruuntui ilmassa. Katsoin linnan suurta, puusta valmistettua ovea. Nyt olisi aika tutkia linna sisältä päin, mikäli haluaisin vielä päästä kotiin.
     Työnsin raskaan oven auki ja kompastelin sisään. Kaikkeen sitä joutuikin, jotta koulukiusaaminen loppuisi, ajattelin katsellessani peitettyjä huonekaluja suuressa aulassa. Kaikkialla oli vieläpä kauhean pölyistä, lattiallakin sitä oli parin sentin edestä. Lattialla, sen kaamean pölykerroksen seassa, näkyi jalanjälkiä. Niiden täytyi olla Onnin jättämiä.
     Pysähdyin kuin seinään. Oikealla puolellani olevasta portaikosta kuului ääniä! Katselin hätääntyneenä ympärilleni piilopaikkaa etsien. Loikin suuren sohvan taakse ja kyyristyin niin pieneksi kuin vain kykenin. Ääni kuului lähempää. Askelia, niitä ne äänet olivat. Joku oli tulossa aulaan. Kuuntelin tarkemmin. Askelien lisäksi kuului omituista läpätystä.
     Lattialankut narisivat jonkun kävellessä aulassa. Pidättelin hengitystäni. Pelkäsin suunnattomasti paljastuvani. Minulla ei ollut aavistustakaan kuka tai mikä huoneessa oli, mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi vaarallista paljastua. Läpytys kuului aivan vierestäni. Käänsin päätäni ja lensin säikähdyksissäni lattialle selkä lattialankkuihin tömähtäen.
     Lepakko. Se oli säikäyttänyt minua perusteellisesti. Nyt askeleetkin tulivat minua kohti. Kömmin istumaan ja hätkähdin kuullessani äänen takaani.
- Kuka sinä olet?
Vilkaisin olkani ylitse. Ääni kuului pienikokoiselle tytölle, tuskin kymmentä vuotta vanhemmalle. Tytöllä oli mustat, letitetyt hiukset ja musta, polvia hipova mekko. Varsin kaunis nuori tyttö.
     Vetäisin terävästi henkeä. Tytölläkin oli harmahtava iho, aivan kuten Onnilla! Tyttö katseli minua pää kallellaan ja uteli uudelleen henkilöllisyyttäni.
- Teija… sain soperrettua hampaat pelosta kalisten. Tyttö hymyili minulle ja auttoi minut ystävällisesti seisomaan.
- Minä olen Frannie, hän esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten lepakon suuntaan. - Ja tuo tuossa on isoveljeni Frank.
- Isoveljesi? kirkaisin. Frannie nauroi. Lepakko laskeutui olkapäälleni. Peloissani läpsäytin sitä. Lepakko lennähti hieman taaksepäin, mutta lensi bumerangin lailla takaisin. Ja puraisi minua kaulasta. Sen pienet mutta terävät hampaat lävistivät ihoni. Frannie nappasi lepakon käsiinsä. Hän nauroi edelleen. Se nauru oli hermostuttavaa.
     Minua huimasi. Nyt lähtee taju, ajattelin. Kävin lattialle istumaan ja hengitin syvään. Vähitellen Frannien nauru vaimeni. Joku laski kätensä olkapäälleni.
- Oletko kunnossa? vieras ääni kysyi. Kun aukaisin silmäni, edessäni oli nuorehko poika. Poika oli selvästi Frannien sukulainen, kasvonpiirteet olivat prikulleen samat. Jokin ääni pääni sisällä oli sataprosenttisen varma siitä, kuka tuo poika oli, ja toitotti sitä minulle. En voinut uskoa sitä. Frank, ääni sanoi. Mutta kuinka voisi olla samaan aikaan sekä lepakko että ihminen? Panin nopeasti merkille myös Frankin harmaan ihon, mutta myös jotain, mitä en Frannien kohdalla huomannut. Samanlaiset kulmahampaat kuin Onnilla. Nousin varovasti pystyyn. Nojasin sohvaa vastan ottaen käsilläni tukea siitä. Kun vain vilkaisin kämmeniäni, kirkaisin. Myös minun ihoni oli vaihtunut harmaaksi! Vaistomaisesti kokeilin kaulaani, jossa Frankin puremat jäljet olivat. Sormiini jäi muutama veritippa.
- Anteeksi, Frank sanoi aavistuksen verran nolona. - Se oli kai vain… jonkin sortin refleksi.
- Millaisella julmurilla on tämän tapaiset refleksit? kiljaisin niin että kivilinnan seinät melkein tärisivät. Frannie ja Frank katsoivat minua hölmistyneinä ja purskahtivat sitten nauruun.
- Vampyyreilla, Frannie nauroi.
     Ensimmäiseksi reagoin hämmästymällä. Leukani loksahti auki, ja sydämeni oli vähällä ottaa lopputilin työstään. Ensijärkytyksestä toivuttuani nauroin itsekin.
- Hahahaa, vai vampyyrin tavoin? hihitin. Niiden verenimijöiden? Hih, eihän vampyyreja ole kuin kauhuleffoissa!
Frannie ja Frank vakavoituivat minun kikattaessa heidän edessään.
- Olet väärässä, hyvin väärässä, Frannie sanoi vakavana.
- Ja tämän illan päätteeksi kaikki epäuskoiset saavat tuta nahoissaan, miltä tuntuu olla vainottu! hänen veljensä karjaisi.
- Vainottu? ihmettelin ääneen. - Millä lailla vainottu?
Frannie astui muutaman askeleen. Hän oli vajaan kymmenen sentin päässä kasvoistani. Hänen ilmeensä oli hyvin tuima.
- Olet varmasti kuullut vampyyrintappajista? hän sanoi matalalla äänellä. - Ne ovat tappaneet monet sukumme vampyyrit, nuo viattomat raukat, jotka ovat vain halunneet elää hiljaiseloa. Vampyyrintappajia on kaikkialla, jopa se pojankloppi!
     Säpsähdin. Puhuiko hän ehkä Onnista? Aioin juuri kysyä sitä, kun Frank puuttui puheeseen kertomalla hänen äitinsä puraisseen tuota poikaa. Kun poika oli ymmärtänyt tilanteen, hän oli surmannut heidän äitinsä saman tien.
- Isä näki tuon, Frannie jatkoi. - Hän kimmastui kovasti ja tönäisi pojan alas tornista.
Pysyin vaiti. Kyse oli kuin olikin Onnista.

Aika kului. Kello läheni kahtatoista, ja äkisti muistin metsän ulkopuolella odottaneet Pekon, Jennin ja Hanneksen. Odottaisivatkohan he vieläkin siellä, vaikka olin ollut poissa jo lähes tulkoon viisi tuntia?
     Olimme istuneet sen korkean tornin katolla jo hyvän tovin. Frannie ja Frank olivat kertoneet minulle mitä mielenkiintoisimpia asioita suvustaan, mutta vähitellen puheenaiheet vähenivät.
     Frank katseli kaukaa pilkottavia kaupungin valoja.
- Kohta on aika lähteä, hän sanoi hiljaa. Frannie hymyili.
- Minä en vielä pääse mukaan kapinoimaan vampyyrintappajia vastaan, hän kertoi minulle. - Isä väittää sen olevan liian vaarallista.
- Ei se ole kapinoimista, Frank mumisi.
- Mitäs sitten? Frannie tivasi, mutta Frank ei vaivautunut vastaamaan pikkusisarelleen.
     Kuulin nyt sitä samaa läpytystä kuin Frankin aiemmin illalla lentäessä. Käännyin katsomaan taakseni. Suuri lepakkoparvi parveili linnan ympärillä. Se oli itse asiassa varsin kaunis näky, jota en varmastikaan tulisi näkemään enää koskaan uudelleen. Frannie katseli myös tuota lepakkoseuruetta. En kyennyt irrottamaan katsettani siitä näystä. En edes silloin, kun Frank lähti niiden matkaan. En luultavasti olisi edes huomannut hänen lähteneen, jos olisin jättänyt kuulematta Frannien sanat: ”Nähdään myöhemmin, Frank!” Lepakkoparvi lähti liikkeelle, kohti kaupunkia. Siinä me sitten katselimme Frannien kanssa taivasta, joka oli mustanaan lepakoista. Vasta silloin ymmärsin tilanteeni.
     Olin nyt vampyyri. En enää koskaan voisi palata takaisin entiseen elämääni, olemaan vain se tavallinen ja koulukiusattu Teija. Viettäisin loppuelämäni valonarkana, peläten Frannien ja Frankin lailla vampyyrintappajia. Enkä voisi sille asialle yhtikäs mitään…

---

Opettajan antama numero: 9½
Opettajan kommentit: Huh! Melkein piti mennä peilistä katsomaan, onko ihoni harmaa... Kuule, olisin otsikoinut tämän toisin, lähtihän kaikki siitä Onnin oudosta kuolemasta. Hieno teksti!

Seiskaluokalla kirjoitettiin marrasaineita. Kovin monella tuntui olevan jo joulu mielessä, ja niin taisi olla minullakin. Ainakin päätellen siitä, että tämä ainekirjoitus on hyvin joulupohjainen. Itse pidän sen ideasta. Siitä, miten joku oikeasti tajuaa joulun merkityksen. Tällä kertaa kyseessä on Ilari-setä.

---

Kahvi oli yhtä litkua. Ilarin teki lähes huonoa juoda sitä, niin hirveää se oli. Joka joulu oli samanlaista häslinkiä, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota mihinkään.

- Onko liikaa pyydetty, että tehtäisiin edes kunnollista kahvia? Ilari murahti ja laski kahvikupin turhan kovakouraisesti pöydälle. Valkoiselle pöytäliinalle läikkyi mustaa kahvia. Ilarin äiti, 65-vuotias eläkkeellä oleva sairaanhoitaja, katsoi poikaansa vihaisena.

- Etkö voisi edes yrittää käyttäytyä? hän huoahti ja nosti kahvikupin sivuun.

- Joulun kunniaksiko? Ilari mumisi. - Tuskinpa.

Hänen äitinsä ei sanonut mitään, poistui vain keittiöstä tahrainen pitsipöytäliina käsissään. Ilari katsoi hetken tämän perään, mutta nousi sitten itsekin lähteäkseen töihin.

     Matkalla työpaikalleen Ilari mietti huomista jouluaattoa. Hänellä itsellään päivä ei poikennut lainkaan muista. Hän viettäisi sen tiiviisti toimittajan työnsä parissa. Kirjoittaminen oli ainoa asia hänen elämässään, jota saattoi sietää. Sille hän eli ja sitä varten hänet oli luotu. Sen tiesi jokainen kaupungissa asuva, joka oli joskus lukenut Ilarin tekstejä. Niihin saattoi eläytyä, tuntui siltä kuin olisi itse paikalla. Totuus oli kuitenkin karumpaa: luettiin vain paperille präntättyä tekstiä. Ilari palasi maanpinnalle vasta, kun hän saapui paikallisen sanomalehden toimitukseen. Komeasti hän saapuikin! Tähtireportteri nimittäin kompastui kynnykseen ja lensi rähmälleen toimituksen eteiseen.

     - Kas, Ilari saapui! Ilarin työkaveri Jonne virnuili. Ilari kompuroi pystyyn ja mulkaisi Jonnea vihamielisesti. Jonne katsoi kulmat kurtussa ohitse kulkevaa miestä, joka ei tiennyt ystävällisyydestä hölkäsen pöläystä.

- Hyvää joulua vaan sinullekin, Jonne sai hämmentyneenä, hörppäsi hiukan kahvia termospullostaan ja paneutui lukemaan ilmoitustaululla olevia uutisia.

     Ilari rämpytti työhuoneensa ovea puolisen minuuttia ennen kuin se suostui aukeamaan. Ilari kirosi ääneen.

- Ikinä mikään ei suju!

Hän rojahti istumaan tuolille. Vihdoin päästäisiin kunnolla töihin.

- Moi Ilari! kuului innokas ääni ovelta. Vasten tahtoaan Ilarin katse eksyi ovelle. Paras valokuvaaja koko kulmakunnalla oli juuri astunut hänen huoneeseensa.

- Jenni Nivanka, nainen sanoi ja ojensi kätensä Ilarille pöydän ylitse. Ilari tuijotti kättä ja kehotti sitten naista istumaan.

- Kerrohan asiasi nopeasti, mieluummin ei kovin virallisesti, minulla on töitä, Ilari ilmoitti ja napsautti tietokoneen päälle. Jenni katsoi häntä kummastuneena.

- Uskon kyllä nyt niitä puheita, mitä sinusta kerrottiin, hän sanoi silmät pyöreinä. Kun Ilari ei sanonut mitään, hän jatkoi:

- Epäilen suuresti, haluanko tehdä töitä äkäpussin kanssa. Ilari nosti katseensa eräästä haastattelusta, joka hänen oli määrä kirjoittaa puhtaaksi.

- Puhupa lisää. Mistä jutusta on kyse?

- Siitä tämänpäiväisestä pormestarin haastattelusta.

- Jos yhteistyö kanssani ei kiinnosta, niin tiedät varmasti mistä pääsee ulos, Ilari sanoi ja paneutui uudelleen papereihinsa.

- Saanen huomauttaa, että esimiehesi mukaan silloin SINÄ jätät jutun sikseen. Niine hyvineen Jenni poistui huoneesta. Ilari tuijotti tyhmän näköisenä hänen peräänsä. Sitten hän palasi haastattelun puhtaaksi kirjoittamiseen.

     Työpäivä oli nyt ohitse. Jennikin oli ollut paikalla ottamassa kuvia samalla kun Ilari oli haastatellut pormestaria. Tosin hänen kasvoiltaan näki, että hän ei tehnyt sitä mielellään. Ilari käveli kohti kotiaan lumen sataessa. Kadulla pienet lapset tekivät lumipalloja, ryntäilivät ikkunalta toiselle ihaillessaan leluja ja nauroivat. Heillä on hyvin hauskaa, Ilari ajatteli. Mutta miksi? Siksikö, että naapurin setä tulee punainen nuttu ja irtoparta päällään tuomaan lahjoja? Ja pah, sanon minä!

     Kotiovelle päästyään Ilari näki veljentyttärensä Ainon pihalla pyörittelemässä lumiukkoa.

- Hei Ilari-setä! tyttö kiljui ja juoksi Ilaria vastaan. Ainoin kasvoilta paistoi se sama iloisuus kuin kadulla leikkineillä pienokaisilla.

- Terve, pikkuipana, Ilari sanoi tekopirteästi ja väänsi kasvoilleen ilmeen, jonka oli tarkoitus olla hymy. Aino oli kuitenkin varsin terävä tenava, joten Ilarin ei onnistunut peittämään jouluinhoaan tältä.

- Sattuuko sinuun, Ilari-setä? hän kysyi huolestuneena. - Näytät nimittäin sellaiselta.

     Ilarin hymy hyytyi.

- Setää vähän väsyttää, siinä se.

Ainolla oli selvästikin vielä paljon kysymistä ja kerrottavaa, mutta Ilarin äiti huusi tämän pipareita leipomaan. Ilari huokaisi.

- Pikkuveli siis tuli töistä, Matti huusi nurkan takaa. Ilari pysyi vaiti, hän nimittäin tiesi, että hänen veljellään olisi jotain sanottavaa tulossa. Matti iski lumilapionsa lumikasaan ja otti hanskat kädestään.

- Sano asiasi, minulla… Ilari aloitti kärsimättömänä, mutta Matti keskeytti hänet:

- Sinulla on töitä, kyllä minä sen tiedän! Siitä se kenkä juuri puristaakin. Aina sinulla on töitä. Voisit vähän ajatella muutakin, se rentouttaa.

- Sinä siis käsket minua lopettamaan työni? Ei onnistu! Ilari tunsi kuinka hänen kasvonsa punoittivat kiukusta. Että hän veljensä olikin niin… no, tuollainen. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan sisälle päin.

- Aino haluaisi kovasti, että tulisit huomenna juhlimaan, Matti sanoi hiljaa juuri ennen kuin Ilari paiskasi oven kiinni.

     Seuraavana iltana, kello puoli kuuden maissa Jonne koputti Ilarin työhuoneen oveen.

- Sisään, vastasi Ilari koputukseen.

Jonne astui sisään huoneeseen. Se oli koko talon ainut huone, jota ei ollut koristeltu joulukoristein.

- Aika ankean näköistä, Jonne sanoi ja hankasi käsiään yhteen. - Ja kylmäkin vielä.

- Mitä se sinua liikuttaa? Ilari murahti. - Olethan jo lähdössä.

- Totta… Tuletko samaa matkaa?

- Minulla on töitä, Ilari vastasi oitis.

Jonnea ei huvittanut yhtään jäädä kinaamaan Ilarin kanssa, joten hän toivotti hyvät joulut ja lähti. Näin ollen Ilari jäi yksin toimistolle.

     Hänellä oli edessään pormestarin haastattelu sekä Jennin ottamat kuvat. "Joulussa kaikkein tärkeintä on olla läheistensä parissa, nähdä heidän riemunsa." Näin pormestari oli kertonut. Ilarin toisessa kädessä oli Jennin ottama valokuva pormestarista, jonka sylissä oli tämän kaksi lasta. Hymy huulillaan. Hän laski kuvan kädestään ja yritti kirjoittaa juttua puhtaaksi. Se ei kuitenkaan onnistunut. Hänen ei onnistunut saada edes yhtä lausetta kirjoitettua. Lopulta Ilari luovutti ja nosti sormensa pois näppäimistöltä. Hän katsoi uudelleen kuvaa, jossa pormestari oli lastensa kanssa. Hän näki sielunsa silmin Ainon odottamassa Joulupukkia, äitinsä laittamassa ruokaa, Matin virittämässä takkatulta… Se kaikki tuntui niin etäiseltä ja mahdottomalta kokea. Hän muisti myös parin kymmenen vuoden takaisen lapsuutensa, kuinka hän silloin oli siitä nauttinutkaan, erityisesti juuri Joulupukin tuomista lahjoista. Ilari vilkaisi kelloaan ja ryntäsi sitten ulos lumisateeseen. Matkalla kotiin Ilari ehti ostaa suklaarasian mukaansa ja auttaa erästä pikkulasta tekemään lumiukon.

     Ilari soitti ovikelloa. Hän kuuli askeleet, kun joku lähestyi ovea. Sen aukaisi Aino.

- Ilari-setä! tämä hihkui. Ilari kumartui halaamaan pikkuista sukulaistyttöään.

- Minä luulin, että Joulupukki oli unohtanut jotain ja oli tulossa takaisin, Aino ilmoitti. Ilari nauroi ensimmäistä kertaa moneen jouluun. Aino veti hänet perässään sisälle.

- Ilari-setä tuli! Aino kailotti niin että seinät tärisivät. Matti kurkisti olohuoneesta ja näytti samaan aikaan sekä yllättyneeltä että iloiselta. Ilari hymyili veljelleen. Kun hän kääntyi uudelleen Ainon puoleen, hän ojensi tälle suklaarasian.

- Vietkö sen mummille? Ilari pyysi ja pörrötti veljentyttärensä tukkaa. Aino nyökkäsi ja lisäsi vielä:

- Saanko sitten näyttää, mitä sain lahjaksi?

- Voi totta kai, kulta pieni, Ilari hymyili. - Totta kai saat.

 

---

Opettajan antama numero: 10
Opettajan kommentit: Tässä voisi olla jotain siitä, miten Ilari vihdoin oivalsi, mikä on tärkeintä. Kielioppi kunnossa. Se on siinä!

Kirjoitin tämäntapaisen tarinan joskus. Itse asiassa se vain tuli. Aluksi ei ollut minkäännäköistä ideaa, mutta inspiraatiota senkin edessä. Se kätevä puoli inspiksissä on, että sitä tekstiä alkaa sitten tulla kuin huomaamatta, jos vain antaa mennä täysillä eteenpäin. Vaikkei sitä ideaa olisikaan.

Tämä tarina kyllä kuuluu ehdottomasti novelleihin, on se sen verran pitkähkö. Osia julkaisin eräällä foorumilla, ja ihme kyllä sain tarinan päätökseen. Normaalisti nämä kun tuppaavat jäämään itselläni hieman kesken... Päähenkilönä on yläasteikäinen Iina-tyttö, joka joutuu erään "kovishengin" uhriksi, ja siitä seuraakin sitten jo hieman vakavampaa juttua.

---

Vedin terävästi henkeä. Aten nyrkkiin puristunut käsi oli nyt hyvin lähellä kasvojani. - Sanakin, Iina, ja se on oleva viimeisesi! hän tiuskaisi.
Puristin silmäni kiinni. Pelkäsin aivan suunnattomasi Attea ja sen jengiä. Niin kyllä kaikki muutkin koulussani, mutta minä olin ainoa, jota tuo porukka oikeastaan kiusaamalla kiusasi… Eikä se totta vieköön ollut hyvä asia! 
     Minua kadutti se, mitä olin äsken mennyt peloissani sanomaan Atesta. Väitin sitä hirveäksi esittäjäksi, joka vain kaipasi huomiota… Hirveän herkkähipiäinen Atte tietenkin veti herneen nenään, ja tässä sitä nyt oltiin! Seinän ja lujarakenteisen Aten välissä!
Aten toinen käsi hipelöi hiuksiani.
- Kuulehan, Iina, hän sanoi ivallisesti pyöritellessään hiussortuvaani sormenpäissään. - Jos sä et olis tuollainen pelkuri ja hiku, niin saattaisin vaikka pitää teikäläisestä. Sulle kun on luotu niin kauniit piirteet. Hän nauroi ja kietoi kätensä ympärilleni osuen kädellään kaikkialle. Jopa sille alueelle, joka "jää uimapuvun alle, eikä kuulu muille kuin itselleni". Oloni oli varsin epämukava. Atte puristi minua sylissään niin lujasti, että vaikka kuinka kiemurtelin, en päässyt pakoon. Atte nauroi, samoin hänen ystävänsä. Minua hirvitti ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Rimpuilin niin kiivaasti kuin kykenin. Tavallaan se auttoi… mutta ei kuitenkaan. Vaikka Atte päästikin nyt irti, hän löi minua. Poskelleni, ja lujaa. Kirkaisin automaattisesti. Hieroin varovasti kohtaa, johon Aten käsi oli osunut. 
     Kyynel vierähti poskelleni. Pyyhkäisin sen nopeasti hihaani, mutta liian myöhään. Eräs Aten ystävistä astui eteeni.
- Katsokaapas nynnyä, ihan tulee tippa linssiin isojen poikien seurassa!
     Atte nauroi hirveää nauruaan. Sitten hän tarttui lujasti kiinni käsivarsistani, ja potkaisi minua vatsaan. Lensin maahan selän ikävästi tärähtäessä. Atte ei tästä välittänyt, vaan porukan naureskellessa potkaisi minua vielä muutaman kerran kylkeen.
Makasin maassa aivan hiljaa. En kyennyt edes itkemään, kipu oli niin sietämätön. Kuulin vain Aten ja muiden naurua. Hetkeksi se hiljentyi, ja kuului supatusta. Sitten taas naurua. Tunsin kuinka jotkut siirsivät minua raahaten maata pitkin. Ihoni naarmuuntui, mutten jaksanut välittää siitä. Tunsin paljaan käden ihoani vasten paitani alla, ja sen jälkeen kaikki pimeni…

Kuulin juoksuaskelia.
- Iina? kysyi tuntematon ääni askelten hiljennyttyä. - Iina, ootko sä kunnossa? Sano jotain!
     Minua paleli. Joku laittoi päälleni jonkin viltin tapaisen, enkä yhtään pannut vastaan. Kun aukaisin silmäni, huomasin edelleen olevani koulun pihalla. Oli pimeä, ja kellokin varmasti vaikka mitä. Kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota vierelleni kyykistyneeseen ihmiseen.
Pojalla oli ruskeat, kauniisti leikatut hiukset. Juuri sellaiset, joita ihailin pojilla. Valkoinen T-paita ja mustapunaraidalliset shortsit olivat aivan liian suuret, mutta sopivat silti tuolle pojalle.
     Nousin pystyyn ja kiedoin viltin tiiviisti ympärilleni. Päätäni jomotti. Selkää särki. Kylkiä poltteli…
Poika katsoi minua selvästikin huolestuneena.
- Iina, onko kaikki ihan ok? En voinut olla katsomatta poikaa oudoksuen.
- Siis joo kai… mumisin epävarmasti ja aivastin. Pojan vihreistä silmistä paistoi huoli ja suru. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi itkenyt. Hän kääntyi ottamaan jotain selkänsä takaa.
- Nämä on kai sitten sun… hän sanoi hiljaa kääntäen katseensa poispäin.
     Järkytyin suunnattomasti. Poika piteli käsissään minun vaatteitani! Viltin alla oleva käteni kosketti vaistomaisesti ihoani. En tuntenut kangasta, tai mitään. Kauhukseni ymmärsin olevani alasti, suojanani vain tuon tuntemattoman pojan antama viltti. Otin vaatteeni pojalta, ja puna levisi kasvoilleni. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, poika avasi jo suunsa. Hän puhui hyvin hiljaa:
- Jos sopii, niin… mulla olis asiaa sulle. Atesta ja niistä… tiiän kyllä ettet haluu puhuu niistä mut… musta sun ois hyvä tietää… Ja vaatteet… Poika vaikeni hetkeksi ja punastui. - Ne sä voit pukea vaikka tuol liikuntavälinekopis, se on auki… En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, kun poika jo katosi pimeyteen nurkan taakse.
     Kipitin kiireen vilkkaa liikuntavälinekoppiin ja puin farkut ja topin päälleni. Samaan aikaan mielessäni pyöri useita kysymyksiä: Mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun tajuni oli mennyt? Miksi olin ollut alasti? Entä mitä tuo poika halusi kertoa Atesta? Ja ennen kaikkea… kuka tuo poika oli?



Kävelin hiljaa koulun pihalla etsien sitä salaperäistä poikaa katseellani. Minua todella kiinnosti tietää, mitä hänellä oli sanottavanaan. Kiersin melko suuren koulurakennuksen muutamaan kertaan, mutta harmikseni en nähnyt ketään. Ankeissa tunnelmissa käännyin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni. Ei ketään, vieläkään.. Kiedoin pojan antaman viltin tiukasti ympärilleni ja lähdin suuntaamaan kohti kotiani. Silloin tunsin käden olkapäälläni. En tiedä itsekään miksi, mutta luulin Aten tulleen takaisin. Niinpä löin tuota kättä. Lujaa. Käännähdin ympäri, ja siinä poika oli. Hän hieroi punoittavaa kättään mumisten jotain epäselvää.
- Sulla on... etten sanoisi peräti pelottavan luja lyönti, hän virnuili.
     Puna levisi kasvoilleni. Halusin vajota maan alle, niin häpeissäni olin. Tuo poika oli auttanut minua, ja nyt minä rupesin hakkaamaan häntä. Katselin jalkojani.
- Mä en tarkkottanu, siis luulin sua Ateksi. Oikeesti, anteeks..
Poika nauroi hieman. Hänen nauraessaan tunsin itseni niin idiootiksi. Miksi ihmeessä kuvittelin omiani? Samassa muistin erään asian, joka minua kiinnosti yli kaiken. Sanat pääsivät huuliltani, ennen kuin itse edes ymmärsin sanovani jotain:
- Kuka sä oikein oot?
Poika vaikeni, ja katsoi minua oudosti. Aivan kuin olisin sanonut jotain... sopimatonta? Poika viittoili minua istumaan penkille viereensä.
- Mun nimi on... Joni, poika sanoi, melko epävarmasti tosin. Mutta sellaisena kuvan hän oli itsestään jo antanut, arkailevan mutta kiltin. Joniksi esittäytynyt poika vääntelehti penkillä kiusaantuneena.
- Siitä Aten jengistä... ne siis innostu sillo iltapäivällä... vähän liikaa... Käteni tärisivät kylmästä ja pelosta myös, kun muistin tunteneeni käden paljaalla ihollani. Joni jatkoi:
- Ne lievästi sanottuna... käytti sua hyväkseen... siis silleen...
     Kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Peitin kasvoni käsilläni, ettei Joni näkisi minun itkevän. Olinhan jo ounastellut tuollaista, mutta oli karmeaa kuulla jonkun muun sanovan sen. Olisi moisen kuuleminen kenelle tahansa 15-vuotiaalle kova paikka. Olin suruissani, mutta myös vihainen itselleni. Miksi minun oli pitänyt jäädä koulun kirjastoon läksyjä tekemään? Jos olisin lähtenyt kotiin ajoissa, ei mitään olisi tapahtunut. En olisi joutunut pahoinpitelyn uhriksi, en olisi tullut raiskatuksi enkä...
- Ja totanoin... sä... sä et oo enää... neitsytkään... Joni sanoi katsoen minua anteeksipyytävästi. Mutta eihän se sen syy ollut.
     Se oli viimeinen pisara. Itkin vuolaasti ja nojasin Jonin olkapäähän. Poika kiersi kätensä ympärilleni hieman arkaillen.
- Kuka... aloitin, muuta en itkuni lomasta saanut sanottua. Joni ymmärsi kuitenkin varsin hyvin.
- Se oli Elias... yks idiootti 9D:ltä... uus kaveri täällä, et välttämättä tunne sitä...
Pyyhin kyyneleeni vilttiin, joka vieläkin oli ympärilläni.
- Onneks en, sanoin nikotellen. Irrottauduin Jonin syleilystä ja ojensin viltin hänelle.
- Mun pitänee mennä. Taian saada saarnan siitä kun... tuun näin myöhään, sanoin melkein kuiskaten.  - Ja kiitti kaikesta. Yritin vääntää kasvoilleni hymyn. Joni hymyili minulle takaisin aika surullisena, ja ojensi koululaukkuni. Sanaakaan enää sanomatta hän lähti menemään omia teitään viltti kainalossa. Tein samoin itsekin laahaten koululaukkuani perässäni.

Kun pääsin kotiin, pikkuveljeni Akseli juoksi kiireen vilkkaa luokseni. Säikähdin töminää, joka syntyi hänen juostessaan lattialla.
- Iina, missä sä oot oikein ollu? hän kiljui. - Isällä on jokin huonosti, se alko ensin haukkoo henkee hirveesti ja pyörty sitten. Mä oon yrittäny herättää sen, mutta ei se vaan herää...
Viskasin koululaukkuni kenkätelineeseen ja juoksin Akselin perässä keittiöön. Maassa makasi hahmo, joka ei liikkunut.
- Isä? kysyin polvistuessani hänen viereensä. - Isä, kuuletko sä mua? Vastaa!
Isäni ei vastannut. Vapisevin käsin etsin pulssin isän ranteesta. Mutta sitä ei löytynyt... En kuitenkaan halunnut uskoa todeksi sitä, mitä luulin. Kompuroin pystyyn puhelimen luo ja näppäilin numeron. Itku kurkussa kerroin kaiken, minkä tiesin tapahtuneen kotona.
- Ambulanssi tulee tuota pikaa, ääni puhelimessa sanoi. Laskin luurin alas, ja kohtasin Akselin surumielisen katseen.
- Kuoleeko isä, Iina? hän kysyi.



Istuimme Akselin kanssa kylki kyljessä sairaalan aulassa. Mielessäni ei ollut mitään muut, kuin se ikuisuudelta tuntunut hetki, kun isä nostettiin ambulanssiin.
- Pulssi on heikko, eräs valkotakkinen oli sanonut minulle. Olin hämmentynyt, koska en itse sitä ollut löytänyt... mutta tietenkin halusin kuulla isän olevan elossa. Musertuisin täysin, mikäli isä kuolisi. Äidin menettämisessä oli jo ollut riittävästi...
     Kuvat vierivät salaman nopeasti silmieni ohitse, kun muistelin iltaa, jolloin näin äitini viimeisen kerran. Istuin äidin vieressä taksin takapenkillä... äidillä ei ollut turvavyötä, toisin kuin minulla... kulman takaa kaarsi henkilöauto poliisit perässään... taksikuski yritti väistää... turhaan... kiljuin kuin syötävä kun äiti lensi etupenkille... verta, niin kauhean paljon verta äidin ja taksikuskin ympärillä... 
     En voinut vieläkään ymmärtää, miksi minä selvisin, mutta äiti ei. Äidin olisi pitänyt saada elää... minä sen sijaan olin vain tyhjänpäiväinen ilmestys, koulukiusaajien räsynukke, jota ilman elämä sujuisi muilla paremmin.
     Akseli oli nukahtanut menneitä muistellessani. Silitin pikkuveljeni hiuksia.
- Kaikki järjestyy vielä, mutisin hiljaa. - Aivan varmasti...
Kun kuulin askelia, kohotin katseeni. Isän sisar, Milla-täti, käveli meitä kohti. Tiiviisti hänen kannoillaan kulkivat hänen omat tyttärensä, Jaana ja Jessica.
- Missä isäsi on? Milla kysyi huolissaan. Hänen kasvoiltaan saattoi selvästi nähdä hänen itkeneen. Aukaisin suuni vastatakseni, mutta luoksemme tullut lääkäri keskeytti aikeeni.
- Lienette Kari Nivankan perhettä? hän kysyi. Nyökkäsimme Milla-tädin kanssa samaan aikaan.
- Kuinka Kari voi? tätini kysyi. Lääkäri hymyili vaisusti.
- Sydänkohtauksen jälkeen hänen tilansa on oikein hyvä, hän sanoi ja huokaisin helpotuksesta. - On kuitenkin parasta antaa hänen lepäillä muutaman päivän ajan. Täällä.

Keskiviikkoaamu. Tungin laukkuni kaappiin koulun ahtaassa aulassa muiden oppilaiden rupatellessa iloisesti. Olin juuri lähdössä englannin kirjojen kanssa ensimmäiselle tunnilleni, kun kuulin aivan liian tutun äänen:
- Pikku-Iinako se siinä on?
Olin kuin en olisi kuullut sanaakaan, ja lähdin kävelemään rivakasti kohti yläkertaan vieviä portaita. Raskaat askeleet tavoittivat minut liian nopeasti. Yhtä nopeasti kädet käänsivät minut ympäri. Kuului tömähdys, kun koulukirjani putosivat lattialle.
     Katsoin nyt suoraan Aten silmiin. Poika virnuili ärsyttävästi.
- Sul tais olla kivaa eilen, hän sanoi ja nauroi kun hänen kaverinsa kerääntyivät ympärillemme. - Millo otetaan uusiks?
Silmäni kapenivat viiruiksi kun kuuntelin Aten puhetta. Viha Attea kohtaan kumpusi sisälläni, enkä kyennyt hallitsemaan itseäni.
- Saamarin idiootti! sähisin hänelle hampaideni välistä. Atte vihelsi merkitsevästi, ja sanoi sitten tallaten varpailleni:
- Tiiätkös mitä, luulin sua paljon aremmaks. Atte kohotti oikean kätensä kuin lyödäkseen minua, mutta eräs huppupäinen poika hänen takaa tarttui tämän käteen. Aten ilme oli samaan aikaan vihainen ja häkeltynyt.
- Mitä sä... hän aloitti, mutta poika sanoi jotain matalalla äänellä keskeyttäen tylysti Aten puheen. Pojan hiljennyttyä Atte katsoi poikaa pitkään, ja siirsi sitten katseensa minuun. Hän irrotti vasemman kätensä kädestäni ja lähti äreänä kävelemään poispäin. Hetken aikaa Aten kaveripiiri seisoi paikoillaan, ikään kuin eivät olisi tienneet mitä tehdä. Lopulta he lähtivät kiireen vilkkaa ystävänsä perään. Kaikki muut, paitsi se huppupäinen poika, joka vain tuijotti minua huppunsa suojista. Hän kumartui maahan nostaakseen minulta pudonneet koulukirjat. Kun poika sitten ojensi ne minulle, ja aukaisin suuni kiittääkseni häntä, hän nosti kätensä kuin hiljentääkseen minut. Sen jälkeen hän lähti juoksemaan kohti ulko-ovea.
Aula oli nyt täysin autio. Saatoin kuulla oman hengitykseni. Vilkaisin kelloa, joka näytti minun olevan myöhässä tunniltani. Polvistuin maahan, ja puristin kirjoja rintaani vasten. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miksi tämän kaiken piti tapahtua juuri minulle? Miksi tämä kaikki tapahtui näin nopeasti? Miksi kukaan ei voi selittää minulle, miksi?



Koulupäivän päätyttyä jäin taas koulun kirjastoon läksyjäni tekemään. Kirjastossa ei ollut ketään muita kuin minä ja jossain hyllyjen seassa imurillaan seikkaileva siivooja. Vähitellen alkoi siivoojakin keräillä kamppeitaan kasaan, ja silmäkulmastani näin kuinka hän käveli ovelle ja sitä kautta pois kirjaston tiloista. Nyt olin aivan yksin.
     Kaivoin laukustani matematiikan kirjan, ja selailin sitä hetken aikaa. Ei kuitenkaan mennyt kauankaan, kun jo suljin sen. Mikään ei saisi minua nyt pitämään ajatuksiani kasassa laskemista varten. Hautasin pääni käsiini. Mietin taas kaikkea, mitä muutaman viime päivän sisällä oli tapahtunut... Ja ennen kuin huomasinkaan, itkin jälleen. Itkin, ties kuinka monetta kertaa. Enkä voinut itselleni mitään.
     - Iina?
Käänsin päätäni. Hämmästyksekseni takanani seisoi Jaana, serkkuni, hyvä ystäväni... ehkä ainoa.
- Iina, onko kaikki ihan kunnos? Jaana istui viereeni ja katsoi minua huolestuneena.
- Mikäs tässä, vastasin. - Koulupäivä meni melko hyvin, kun tarkemmin aattelee... Törmäsin Atteen vaan kerran aamulla, eikä se hakannut mua ollenkaan, ruokalassa mut yritettiin kampata ainoastaan kolmesti, eikä kukaan ollu varastanu tai piilottanu mun tavaro... Suljin suuni, kun ymmärsin mitä olin juuri sanonut... Minähän nimenomaan olin halunnut pitää kaiken tuon omana tietonani. Ja nyt minä mokoma olin mennyt ja kertonut kaiken Jaanalle.
     Painostava hiljaisuus ympäröi meitä. Jaana katsoi minua merkillisesti. Hänestä ei oikein osannut sanoa, mitä hän ajatteli sillä hetkellä. Sitten hän avasi suunsa:
- Mitä hemmettiä sä tarkotit tolla? Oliko se joku vitsi? Kampataan ruokatunnilla... Mutta mitä se puhe Atesta ja hakkaamisesta meinas?
     Mietin hetken mitä vastaisin. Jos kertoisin Jaanalle, hän luultavasti rientäisi oitis kertomaan asiasta jollekulle, eikä se olisi hyväksi minulle... Atte nimittäin saisi varmastikin tietää asiasta, eikä hän olisi asiasta riemuissaan. Nielaisin, kun vain ajattelin, mitä Atte saattaisi minulle tehdä. Toisaalta, Jaana saattaisi hyvinkin auttaa minua elämään asian kanssa. Huokaisin syvään, ja katsoin serkkuani suoraan silmiin.
- Se merkkas sitä, että mua kiusataan... Täällä koulus, ja se on menny jo aikas pitkälle... sanoin mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä. Sitten kerroin Jaanalle kaiken. Kun puhuin, hän kuunteli tarkasti ja pysyi hiljaa aina siihen saakka, kun vaikenin. Hän tarttui minua kädestä.
- Miten sä oot kestäny? Ja ennen kaikkea, miks ihmeessä et oo kertonu kenellekään tästä? Tommonen on tosi vakavaa, varsinkin hakkaaminen ja raiskaaminen.
     Pyyhin kyyneleen silmäkulmastani. En enää tiennyt, mitä voisin sanoa Jaanalle. Hän halusi auttaa minua, tiesin sen. Mutta kukaan, ei kukaan, pystyisi auttamaan minua... Henkisesti olin aivan säpäleinä. Tuntui siltä, kuin minua olisi ensin kiskottu moneen suuntaan, ja lopulta rikottu tuhansiksi sirpaleiksi. Irrotin Jaanan käden omastani, nappasin koululaukun olalleni, ja lähdin juoksemaan ulos.
- Iina! Jaana huusi. Kuulin, kuinka tuoli kaatui kolinalla lattialle. - Minne sä meet, oota mua!
Serkkuni juoksuaskelien ääni kantautui korviini. Kiristin tahtiani ja juoksin pihalla saakka katsomatta taakseni kertaakaan. Juoksin kotikaupunkini katuja pitkin, vaikka tiesin Jaanan lopettaneen seuraamiseni. Törmäilin moniin ihmisiin, saaden heiltä kirouksia niskaani, mutta en välittänyt siitä. Juoksin vain, pysähtymättä.
     Kouluni oli melko lailla kaupungin reunalla, joten päädyin lopulta sen länsipuolella sijaitsevaan metsään. Hidastin vauhtiani, ja hetken kuluttua en juossut ollenkaan. Edessäni oli metsän siimeksessä oleva pieni, mutta kaunis lampi. Tiputin laukkuni maahan, ja kävelin vesirajan tuntumassa. Farkkujeni lahkeet kastuivat. Seisoin siinä hetken hiljaa, ja katselin veden pinnasta heijastuvaa kuvajaistani.
- Mitä pahaa mä oon tehny, kun joudun kestämään tällaista? kysyin siltä. Polvistuin veteen, ja aloin taas itkeä. Silmiäni särki, niin paljon olin itkenyt. Itkuisin silmin kohotin katseeni veden pinnasta ja katsoin jonnekin kauas...
- Mä en kestä enää...

Heräsin koivujen juurelta. Olin kaiketi nukahtanut siihen huomaamattani.
     Oli jo pimeää. Täysikuu valaisi syyskuun yötä. Näky oli kaunis, niin kaunis... Istuin paikoillani, ja ihastelin kuun kauneutta. Säikähdin aikamoisesti, kun lammen suunnalta kuului loiskaus. Kompuroin pystyyn kädet täristen. Kuka se oli? Luulin että olin ollut yksin... Kurkistin varovasti puun takaa. En nähnyt ketään. Kävelin laiturille, ja katsoin veteen. Erotin pohjan selvästi. Mutta hämmästyksekseni mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa sen loiskauksen. Ehkä mä kuvittelin sen äänen... ajattelin itsekseni, ja käännyin lähteäkseni kotiin. Kirkaisin, kun näin aivan takanani seisovan hahmon. Olin lentää laiturin reunalta lampeen. Olisinkin, ellei Joni oli tarttunut käsiini ja vetänyt minut kauemmas reunalta...



Vähän aikaa seisoimme laiturin reunalla ilman, että kumpikaan sanoi sanaakaan. Joni piti minusta edelleen kiinni. Minua hieman hävetti olla siinä. Mielestäni on kiusallista seistä vieraan pojan otteessa keskellä yötä, keskellä ei mitään... Yritin rikkoa hiljaisuuden kysymällä, mitä hän teki täällä. Joni hymyili vaisusti.
- Uin.
     Punastuin, kun ymmärsin kysyneeni jotain todella tyhmää. Lapsikin olisi tajunnut ihmisen olevan uimassa, mikäli tämä olisi aivan litimärkä ja pukeutunut uimashortseihin.
- Mutta mitä sä täällä teet? Joni kysyi ja irrotti otteensa minusta. En tiennyt, mitä voisin vastata. Totuus kuulosti jotenkin huonolta vaihtoehdolta. Vaikka luotinkin siihen, että Joni ymmärtäisi minua, eikä mollaisi tai nauraisi... en vain kykenisi sanomaan, niin lapselliselta se kuulosti.
     - Iina? Joni kysyi pää kallellaan. - Onko kaikki ihan kunnos? Pudistin päätäni. Mikään ei ole kunnossa... mikään ei ole koskaan ollut kunnossa, eikä tulisi olemaankaan... Kuitenkin, jostain hetken mielijohteesta avasin suuni:
- Joni, mä... 
- Iina, mun on ihan pakko kertoa sulle jotain!
Hätkähdin, kun kuulin Jonin puhuvan. Hänen äänensävynsä oli jotenkin outo. Se ei tuntunut sopivan hänen suuhunsa. Joni istuutui laiturin reunalle, ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Hetken aikaa oli hiljaista. Aavistelin Jonin valitsevan oikeita sanoja, joilla kertoa se, mitä hänellä nyt sitten ikinä olikaan sanottavana. Äänensävystä päätellen jotain... tärkeää? Kauaa en asiaa ehtinyt pohdiskella, kun Joni aukaisi suunsa:
-Kuule, tää on vähän kiusallista... sekä sulle että mulle...
Ei lupaava alku, ajattelin itsekseni.
- Mä vaan... siis silleen, siitä kun sut raisk...
- Älä puhu siitä! kirkaisin keskeyttäen Jonin tylysti. Arvasin, että jotenkin tuon pojan onnistuisi vetää tuo aihe keskusteluun. Pyyhin hihallani silmiäni, etten vain rupeaisi vetistelemään. Käänsin päätäni ja kohtasin Jonin katseen. Poika oli selvästi pelästynyt kiljaisustani. Hän katsoi minua katuvan näköisenä, mutta kiireen vilkkaa alkoi tuijotella jalkojaan.
- Anteeks, Iina, mut...
- Ei, siis et sä tehny mitään väärin tai... jotain...
     Tilanne oli omalla tavallaan koominen. Molemmilla oli asiaa toiselle. Molemmat pyytelivät anteeksi toisiltaan, pystymättä sanomaan asiaansa. Tartuin varovasti Jonin käteen. Poika säpsähti voimakkaasti, ja hymy nousi pakostakin kasvoilleni. Se hiipui nopeasti, kun kysyin oliko hänellä jotain muutakin asiaa.
- Sun pitäis oikeesti tietää se yks juttu, Joni sanoi vikkelästi. Ponkaisin pystyyn.
- Mä en halua puhua siitä!
Pelästyin itsekin puhettani. En minä yleensä puhunut noin... Loppujen lopuksi olin melko ujo, en ikinä voisi kuvitella karjuvani jollekin oikein tosissani. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
- Mä luulin, että sä ymmärtäisit mua... kuiskasin juuri ja juuri ääneen. Haparoiden Joni kompuroi pystyyn.
- Iina, sä et mitenkään voi tajuta, miten paljon mä oikeesti ymmärrän sua, hän sanoi minulle. Pudistin päätäni.
- Kukaan ei voi ymmärtää, mitä kaikkee mä oon joutunu kestään! Kiusaaminen, raiskaaminen... ja isäkin melkein kuoli siihen kohtaukseensa!
     Ehkä hieman liioittelin. Mutta en voinut sille mitään. Itkin hysteerisesti. Kaikki tunteet olivat pinnassa...
     Joni tuijotti minua kuin mielisairasta.
- Onko sun isälle sattunu jotain? hän kysyi. Hän oli oikeasti huolissaan, sen kuuli hänen äänestään. Minä vain en ymmärtänyt sitä sillä hetkellä...
- Mitä se sulle kuuluu? huusin itkuni seasta. - Ei suakaan mun asiat kiinnosta!
Lähdin juoksemaan pois laiturilta. Olin aivan sekaisin kaikesta. Kylkiäni pisteli. Jalkojani pakotti. Silmiäni särki kaiken itkemisen jälkeen. Oloni oli aivan voimaton.



Laahustin loppumatkan kotiovelleni. Hapuilin avainnipun housuntaskuistani, ja astuin sisään. Hämmästyin, kun kuulin olohuoneesta vaimeaa ääntä. Katseliko Akseli tähän aikaan televisiota? Hylkäsin ajatuksen, kun vilkaisin kelloa. Puoli kaksi. Eikä veljeni voisi ikinä pitää ääniä noin hiljaisella.
     Sipsutin varovasti olohuoneen puolelle. TV oli päällä, aivan kuten olin aavistellutkin. Serkkuni Jaana istui siinä sohvalla katsoen DVD:ltä Frendien jotain tuotantokautta. Minun tullessa huoneeseen hän irrotti katseensa ruudusta ja painoi filmin pauselle. Nopeasti hän ponkaisi pystyyn ja harppoi luokseni.
- Missä sä oot ollu? hän tivasi. - Mä jo pelkäsin, ettet tuu kotiin ollenkaan!
En sanonut mitään. Minua ei oikein innostanut kertoa hänelle ikävästä välikohtauksesta Jonin kanssa. Eihän Jaanalla ollut aavistustakaan koko ihmisestä! Silti halusin avautua jollekulle. Isä oli sairaalassa, joten hän ei tulisi kysymykseenkään. Jaana tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Mutta haluaisin jonkun vanhemman ihmisen apua... Jonkun, joka olisi ehkä ollut vastaavassa tilanteessa ja tietäisi kuinka toimia. Mutta toisaalta omanikäisensä näkemys asiaan voisi olla hyväksi. Tuijotin epätoivoissani sukkiani.
- Puhu Jaanalle, ääni pääni sisällä sanoi. - Oon jo puhunu sille riittävästi, vastasin äänelle.
     Jaana alkoi näyttää kärsimättömältä. Hän vaihteli painoa jalalta toiselle eikä hetkeksikään lakannut tuijottamasta minua.
- Alahan selittää: missä sä oot ollu? hän toisti kysymyksensä.
- Ei kuulu sulle... vastasin hiljaa.
- Nyt vaan kuuluu, Jaana sanoi saman tien.
     Suunpieleni nousivat vaisuun hymyyn. Serkkuni oli kadehdittavan päättäväinen 14-vuotiaaksi. Niin rohkea, toisin kuin minä.
- Mä olin siellä yhessä metässä nokosilla, hymyilin.
- Miks mä en usko sua? Jaana sanoi topakasti kohottaen kulmiaan. - Totuus julki, antaa tulla!
- Mä juoksin metsään. Mä nukahdin metsään. Mä nukuin metsäs... sanoin ärsyttääkseni Jaanaa hieman, mutta serkkuni keskeytti minut:
- Etkö sä tajua miten vakavasta asiasta on kysymys? hän sanoi naama peruslukemilla. Hänen äänensävynsä oli... äitimäinen? Kumma kyllä, äkillinen leikinlaskukohtaukseni loppui siihen paikkaan.
- Tietenkin tajuun... Ellet oo sattunu huomaamaan, niin kaikki on tapahtunut mulle! Käännyin kannoillani ja lähdin omaan huoneeseeni. Tiesin Jaanan tulevan perässäni, joten laitoin oven lukkoon. Sen jälkeen romahdin vuoteelle ja itkin itseni uneen.

"Isä pääsee ilmeisesti ylihuomenna sairaalasta. Melkein hypin onnesta kun kuulin siitä. Akselin iloinen reaktio oli suloista, en pysty edes kuvailemaan sitä sanoin : ) Mutta asiasta kolmanteen: jätin tänään koulun väliin. Juuri niin, minä lintsasin. En vain jaksanut mennä eilisen jälkeen minnekään. Suurin syy oli kuitenkin se, että saan nyt olla erossa Jaanasta. Jaana tietää suurimman osan tapahtuneesta. Mutta eilen illalla, tapasin taas Jonin. Vahingossa. Hänestä Jaana ei tiedä vielä mitään (en itsekään tiedä kovin paljoa...). Kun sitten tulin mieli maassa puolen yön jälkeen kotiin, Jaana aloitti kauhean tenttaamisen tyyliin 'Missä sitä on taas koko yö oltu?'. En vieläkään kertonut Jonista hänelle. Enkä varmaan aiokaan..?"

Suljin päiväkirjani kirjoitettuani tekstinpätkän loppuun ja tungin sen kirjoituspöytäni ylimpään laatikkoon. Istuin hetken aikaa tekemättä mitään. Katsoin vain ikkunasta ulos. Aurinko paistoi, ja jotkut ala-asteikäiset pikkupojat kävelivät talomme ohi koulua kohti. He nauroivat. Huokaisin. Miten tuon ikäisenä kaikki tuntuu menevän niin nappiin? "Elämä on ihanaa" oli minunkin mottoni viidenteen luokkaan saakka. Samassa silmiini osui tien ylitse juokseva hahmo. En ehtinyt kunnolla nähdä mitään tuntomerkkejä, kun hahmo oli jo kadonnut näköpiiristäni. Hyväkuntoinen kaveri ainakin oli kyseessä, ja uskomattoman nopea juoksija.
     Huomasin myös postimiehen. Nousin ylös lähteäkseni hakemaan erään tilaamani lehden, jonka pitäisi tulla tänään. Avattuani ulko-oven lensin rähmälleni maahan. Kyynärpääni kolahti ikävästi kukkapenkkiä ympäröiviin kiviin. Kompuroin polvilleni hieroen osumakohtaa. Käänsin päätäni nähdäkseni mihin olin kompastunut.
     Se oli oma koululaukkuni.
- Mitä se tuossa tekee? kysyin ääneen. Tartuin kiinni laukkuni olkahihnasta ja vedin laukun viereeni. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, saatoin muistaa eilen illalla jättäneeni sen vahingossa lammen luokse. Joku oli ilmeisesti tuonut sen takaisin. Avasin oikopäätä laukun tarkistaakseni oliko kaikki tallella.
     Kaikkien kirjojeni päällä oli paperinpalanen. Siihen oli kirjoitettu vain yksi sana: "Anteeksi."
     Kuka sen oli kirjoittanut? Ensimmäisenä mieleeni tuli luonnollisesti Joni. Olihan hän ollut kanssani siellä metsässä. Mutta mitä anteeksipyydettävää Jonilla olisi? Minusta hän ei ollut tehnyt yhtään mitään väärää. Päinvastoin, minä se idiootti olin eilenkin. Joni halusi yhden, ilmeisesti tärkeän asian minulle kertoa... Enkä minä tietenkään kuunnellut.
     Ymmärsin vasta nyt tehneeni väärin keskeyttäessäni Jonin. Halusin vain, ettei mikään muistuttaisi minua siitä kaameasta illasta, jolloin tulin raiskatuksi ja... Huokaisin. Olin ajatellut itsekkäästi. Uskomattoman itsekkäästi.
     Hain postin ja menin takaisin sisälle laittaakseni itselleni aamupalaa. Pyörittelin kahvin kiehuessa paperinpalaa kädessäni miettien kuka muu sen olisi voinut kirjoittaa. Käsiala oli minulle vieras. Sana "anteeksi" kaikui päässäni, kun ovi kolahti kiinni. Säpsähdin ja pudotin paperin.
- Onko ketään kotona? kysyi tuttu ääni. Nousin nopeasti ylös ja kurkkasin eteiseen.
- Isä! huudahdin iloisena. Niin, isäni siinä oli. Hän hyräili itsekseen ja ripusti takkia naulakkoon. Sitten hän tuli luokseni ja halasi minua.
- Ihana nähdä sua, Iina. Siellä sairaalassa oli pirun tylsää väkeä, hän tokaisi iloisena. - Ne päästi mut jo tänään pois sieltä, kiitos ja ylistys!
Nauroin ja itkin samaan aikaan. Unohdin kaiken surkean ja olin vain iloinen siitä, että sain olla siinä isäni syleilyssä.



Keitin kahvikupposen myös isälleni. Isäni oli niin hyvällä tuulella, etten viitsinyt pilata hänen oloaan omilla murheillani. Ne voisi kertoa myöhemmin... Isä hymyili koko sen ajan, kun selostin miten minulla ja Akselilla meni koulussa. Hän oli hellyttävän kiinnostunut kaikesta, vaikka oli ollut sairaalassa vain pari päivää...
- Mä oon niin ylpee teistä, hän sanoi kun lopetin. - Kiitettäviä vedätte kaikesta! Muistutatte siinä mielessä ihan hirveesti äitiänne...
Pelkkä äidin mainitseminen sai isän vaikenemaan. Siitä oli jo aikaa, kun äiti oli kuollut, mutta vieläkään isä ei ole päässyt sen yli. Aina välillä äidin haudalla käymisen jälkeen isä vetäytyy omiin oloihinsa. Joskus olen kuullut hänen itkevän... Ei isä normaalisti ole sellainen, mutta kun on kyse äidistä... niin...
     - Mä taian lähtee käymään kaupassa, sanoin nopeasti ja nousin ylös. Ymmärsin isän tarvitsevan yksinoloa. Siispä nappasin pyöräni avaimet ja hyppelehdin ulos.
     Matka kaupalle taittui harvinaisen nopeasti nyt, kun kaduilla ei ollut ruuhkaa. Saavuin kaupan pihalle, lukitsin pyöräni ja astuin liukuovista sisään.
     En nähnyt ketään, edes tiskin takana normaalisti kyyhöttävä vanha nainen ei ollut paikalla. Vaikka samahan tuo minulle oli. Aloin keräillä tavaroita kassiini samalla kun mietin sitä lappua laukussani.
- Pakko sen on olla Jonilta, ajattelin. - Ihan pakko... mutta edelleen en voi ymmärtää miksi hänen pitäisi pyytää minulta anteeksi. Kuka muu sen olisi voinut laittaa sinne?
Ovi kolahti kiinni jossain hyllyjen takana. Pudotin vahingossa kädessäni olleen omenapussin. Omenat levisivät lattialle, ja kumarruin oitis keräämään niitä.
- Iina?
     Nostin katseeni lattiasta. Joni... miten hän pystyikään aina ilmaantumaan esiin niin yhtäkkiä? Punastuin, kuten aina ennenkin Jonin läsnä ollessa.
- Iina, mä pyydän anteeks sitä mun käytöstä sillon eilen... hän aloitti ja hieroi takaraivoaan. - Mut mä... mä ymmärrän jos sä et haluu puhua... siitä.
     Ihmettelin osittain Jonin käyttäytymistä. Hän oli uskomattoman herttainen ikäisekseen pojaksi. Yritin vääntää epätoivoisesti hymyn kasvoilleni.
- Mä haluaisin mieluusti kuulla mitä sul on sanottavana, sanoin vaisusti. - Mä vaan en jotenkin... pysty siihen... Sä et voi mitenkään tajuta, millasta se on.
Joni kumartui viereeni lattialle ja poimi loput omenat. Hän ojensi ne minulle.
- Tämä kuulostaa joltain kliseeltä, mutta mä ymmärrän paremmin kuin voit ikinä kuvitellakaan.
     Joni nousi uudelleen seisomaan.
- Ja muuten... olisi hyvä, jos... tai ei sittenkään mitään...
Sen sanottuaan hän lähti.
     Ovi kolahti taas. Huokaisin. Minulla oli aina niin paljon kysyttävää Jonilta. Mutta joka kerta kun hän jostain pöllähtää esiin, menen lukkoon. Miksi, miksi ihmeessä niin käy?

Maksettuani ostokset kävelin kaupan pihalla oleville pyörätelineille. Hämmästyksekseni polkupyöräni ei ollut siinä, mihin sen olin jättänyt. Laskin ostoskassin maahan, ja kävelin hieman telineiden ympärillä. Pyörää ei silti näkynyt.
     Sitten havaitsin sen hieman kauempana, viereisen rakennuksen kulmalla. Kävelin sen luokse ja olin juuri nostamaisillani sen, kun kuulin pelottavan äänen takaani:
- Moi Iinaseni... pitkästä aikaa!
     Käännyin hetkessä ympäri. Atte seisoi muutaman kaverinsa kanssa takanani. Pelkkä Aten näkeminen sai kehoni vapisemaan.
- Sä näytät hyvältä tänään, eräs Aten jengiläisistä, Petri, totesi.
- Jep, ihan niin kuin sillo viikko sitten, naureskeli Atte ja otti muutaman askeleen lähemmäs. Peräännyin sitä mukaa kun hän lähestyi. Ikäväkseni vain pyörä oli takanani ja... niinpä minä kompastuin. Lensin kauniissa kaaressa maahan. Pyöräni painoi ikävästi selkääni. Kimitin jotain epäselvää samaan aikaan kun Atte kumartui viereeni.
- Voit olla ihan rauhas, ei me sua käytetä hyväks, hän sanoi ivallisesti. - Tahotaan vaan kiusata jotakuta... ja kukapa olis parempi kiusattava kuin sä, suurin tuntemani nynny!
Hän läimäisi minua poskelleni. Ei kovin lujaa, mutta silti se sattui. Kierin pois pyörän päältä ja yritin nousta pystyyn. Se oli täysin turhaa, sille se Aten ystävä, Petri, tönäisi minut uudestaan kumoon.
     Juuri silloin tapahtui jotain, mitä en elinikänäni uskonut tapahtuvan. Joku tuli esiin nurkan takaa, käveli Petrin taakse ja heitti tämän seinää vasten. Atte katsoi yllättyneenä kun hänen kaverinsa valui seinää pitkin alas.
- Mitä sä touhuat? hän huusi tälle huppupäiselle henkilölle ja loikkasi tämän selkään. Molemmat rojahtivat ikävästi maahan. Huppupäinen jäi Aten kehon alle.
- Mä vihaan sua, Atte huusi lyöden tuntematonta kylkeen joka sanalla. Tämän huppu valahti pois. Vetäisin terävästi henkeä kun tajusin tuntevani tämän henkilön.
     Joni...



Makasin maassa kyljelläni kykenemättä tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan Jonia. Atte katsoi häneen vihaisin silmin.
- Kuinka sä... hän aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun. Hän nousi pois Jonin päältä, potkaisi tätä kylkeen ja auttoi sitten kaverinsa Petrin pystyyn. Petri katsoi hämmästyneenä Jonia.
     Hiljaisuus ympäröi meitä. Nousin varovasti pystyyn ja kompuroin Jonin vierelle.
- Ootko sä kunnos? kysyin hiljaa.
Ei vastausta.
- Joni, puhu mulle!
- Kuka ihmeen Joni? Atte puuttui keskusteluun ja katsoi kaveriaan. Molemmat purskahtivat nauruun. Töllötin ihmeissäni heitä. Kuka ihmeen Joni, niin hän oli sanonut. Mutta mitä se tarkoitti?
     En ehtinyt miettiä asiaa kauan. Joku, en tiennyt kuka, löi minua selkään ja kaaduin maahan...

Olin ilmeisesti menettänyt tajuntani, sillä kun seuraavan kerran heräsin, olin sairaalassa. Huone oli selvästi tarkoitettu minua nuoremmille; verhoissa oli Nalle Puhin kuvia ja seinillä oli maalattu Muumeja.
     Vieressäni siivoava hoitaja katsoi minua hymyillen ja jutteli joitain ihanan arkipäiväisiä asioita. Sanallakaan hän ei maininnut, millainen oma tilani oli. Enhän minä nyt täysin kunnossa voinut olla, koska sairaalaan olin päätynyt!
     Ovi aukeni. Akselin pirteät kasvot kurkistivat sisään. Hänen perässään tuli isä ja hän... ei ollut aivan yhtä iloisen oloinen kuin Akseli.
- Iina, miks sä et oo kertonu mulle? hän kysyi. Hänen äänessään oli vihaisuutta ja lempeyttä samaan aikaan, ääni oli kovin "epäisämainen".
- Mitä... mumisin ja kääntelin päätäni tyynyllä. Tiesikö isä jo kiusaamisestani? Vastaus tuli nopeammin kuin arvasinkaan: Jaana asteli sisään ja hänen perässään tuli toinenkin ihminen... Tuo ihminen oli ollut tuntematon vielä muutama päivä sitten... mutta nyt jo niin tuttu... Joni...
     Joni asteli vuoteeni vierelle. Hän istuutui tuolille, muttei sanonut mitään. Eikä se minua haitannut. Olin niin iloinen, että hän oli kunnossa. Olin pelännyt, ettei hän ehkä... kun Atte kumminkin hakkasi häntä, niin... olisi selvinnyt...
     Panin merkille kuinka isä katsoi Jonia. Sitten hän kysyi:
- Olitko se sä? Säkö se oot, joka on mun tyttärelle tuottanu niin paljon harmia?
Hänen äänensä koveni loppua kohden. Silmät tuikkivat ärtyneisyyttä. Isä näytti... pelottavalta.
     Jaana katsoi ensin Joniin ja sitten isään. Hänen onnistui houkutella Akseli ja lopulta myös isä pois huoneesta.
- Me ollaan kahvios, hän sanoi sulkiessaan oven.
     Olimme Jonin kanssa kahden. Keskustelun aloittaminen tuntui tavallista vaikeammalta.
- Totaa... miten sä voit? Joni kysyi varovasti.
- Ihan hyvin... kai...
- Mä oon pahoillani... tarkotus oli auttaa sua... eikä se vaan tainnu oikein onnistua.
Joni nosti toista kättään: se oli kipsissä.
- Ei sillä, ettei sulla mitenkään hyvin menis...
Hymyilin hieman. Tartuin Jonin käteen.
- Ei kukaan pysty auttaa mua enää... sä et ymmärrä, millasta tää on! Henkisesti mä oon ihan rikki... ja luonnollisesti mustelmillakin vielä...
     Jonin silmät kostuivat yhtäkkiä.
- Mä oon pahoillani Iina... mä oon niin pahoillani...
Katsoin kummastuneena häntä.
- Mitä sä tarkotat?
- Sitä että... mä oon valehdellu sulle koko ajan... ihan kaikesta!
Joni painoi päänsä käsiinsä.
- Mä tiiän, ettet haluu puhua sun raiskauksesta... mut mun on pakko... koska mä... mä en oo se keneks sä mua luultavasti luulet...
     Joni piti hälyttävän pitkän tauon. Sitten hän jatkoi:
- Mä haluan, että sä tiiät, että Atte on mun velipuoli... Mä oon nykyään kuin joku nuorisorikollinen, mut... en mä oikeesti oo sellanen... Se... Atte pakottaa mut tekemään kaikenlaista... murtautuu sen kanssa joihinkin varastoihin ja ryyppäämään... Mä... mä olin kännissä sillonkin kun... kun...
     Mieleeni hiipi kaamea ajatus... niin kaamea, että olisin halunnut unohtaa sen saman tien.
- Älä sano sitä, älä vaan sano sitä, Joni! sanoin pelokkaalla äänellä.
     Joni katsoi minua suoraan silmiin. Hän oli valmiina puhkeamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Kauhukseni hän sanoi sen, mitä ajattelin...
- Mä en oo Joni... mun oikee nimi on Elias...

---

The End.

Tämän kirjoittamisessa meni aikaa. Mutta kyllä se kannatti. Itse nimittäin pidän tästä hyvin paljon. En tiedä vain, miksi.