Seiskaluokan keväällä kirjoitettua matskua. Muistan itse asiassa varsin hyvin, kuinka pohdiskelin kirjoittaisinko koulukiusatusta ihmisestä vai... no, eräästä toisesta asiasta. Lopulta pääsin lopputulokseen, joka oli molempien yhdistäminen. Sanottakoon, että sain aikaan tämän fantasiaan taipuvan tekstin, josta en oikein pidä. En vain tiedä, miksi. Joku siinä häiritsee ja pahasti.

---

Makasin aivan hiljaa sängylläni. Ympärilläni oli niin syvä hiljaisuus, että selkäpiitäni karmi. En kuullut edes omaa hengitystäni.
     Hiljaisuuden rikkoivat askeleet portaikossa. Askeleiden vaimennuttua oveen koputettiin. Tunsin kuinka väri pakeni kasvoiltani. Nytkö minun pitäisi lähteä? Kun oven takaa paljastuivatkin isoveljeni Petrin kasvot, huokaisin helpotuksesta.
- Teija, sinua kysytään, Petri sanoi. - Kuulemma pitäisi mennä järjestelmään koulun juhlasalia huomista juhlaa varten.
Pala nousi kurkkuuni. Kun nousin vapisten ylös, tiesin, etten enää onnistuisi palaamaan kotiin. Ainakaan täysin kunnossa…
     Eteisessä napitin takkini mahdollisimman hitaasti, ennen kuin astuin ulos kylmään syksysäähän. Ulkona minua odottivat koulun pahimmat koulukiusaajat: mustaan nahkatakkiin sonnustautunut Pekko, purkkaa jauhava Jenni sekä goottimainen Hannes. Pekon virnuillessa minulle ivallisesti Jenni kietoi kätensä harteilleni.
- No niin, Teija, hän sanoi purkan mässyttämisen lomasta. - Mennäänkös laittamaan koulu juhlakuntoon?
Pekko ja Hannes räkättivät yhteen ääneen, eikä tuo nauru parantunut oloani yhtään. Minun olisi kuitenkin pakko tehdä näin, mikäli haluaisin kiusaamiseni loppuvan. Vedin pipon korvilleni ja lähdin muiden perässä laahustamaan kohti määränpäätämme, joka ei todellakaan ollut koulu.
     Vartin kävelyn jälkeen edessä häämötti metsä. Puiden latvojen yläpuolella häälyi korkean tornin silhuetti. Tuonneko minun siis pitäisi kavuta? Hannes kiskaisi minua kädestä niin rajusti, että tuntui kuin se voisi irrota sillä hetkellä.
- Teija, nyt menet tuonne ylös, hän sanoi katsoen minua tuimasti. - Etkä tule takaisin ennen kuin olet selvittänyt, miksi Onnille kävi niin!
    Onni oli Hanneksen paras ystävä. Niin, oli. Onni oli löydetty tuon tornin juurelta. Kuolleena. Kukaan ei ollut osannut selittää, kenen toimesta 14-vuotias Onni oli kuollut. Kuolinsyyn pystyi määrittelemään lapsikin: kaulassa oli ilmiselvät puremisjäljet. Jotkut uskoivat pojan vieläpä pudonneen tornista. Mutta epätavallisen harmaata ihoa ei kyennyt selittämään yksikään ihminen maan päällä.
     Hannes tyrkkäsi minua eteenpäin. En enää uskaltanut katsoa taakseni, kävelin vain eteenpäin kohti paikkaa, josta Onnin ruumis oli löytynyt. Taas se sama hiljaisuus ympäröi minua. Minua ahdisti. Kävelin hieman ripeämmin, jotta pääsisin äkkiä pois sieltä.
     Kun pääsin perille, hämmästyin totaalisesti. Torni ei ollutkaan vain torni, vaan kunnon linna. Aivan kuin jostain kauhuelokuvasta. Kivistä linnaa ympäröivät punakeltaiset puomit, jotka poliisit olivat sinne jättäneet varoittamaan muita. Kömmin niiden ylitse ja hiivin varovasti tornin juurelle. Onnin eloton ruumis oli edelleen siellä kankaalla peitettynä. Polvistuin Onnin viereen. Sivelin sormillani vaaleata kangasta ja nostin sen pois Onnin kasvoilta. Tiesin, miltä hän näyttäisi mutta säikähdin siitä huolimatta näkemääni. Onnin silmät olivat kiinni, näytti aivan siltä kuin hän olisi nukkunut. Mutta hänen ihonsa, se oli pelottavan harmaa. Kosketin hänen kaulaansa, kohtaa, josta jokin oli puraissut. Jäljet tuntuivat ja näkyivät, mutta verta ei ollut kuin muutama tippa jälkien ympärillä. Onni kyllä makasi verilammikossa… Mutta mikäli hän oli pudonnut tornista, voisi veren pistää sen piikkiin. Tartuin kiinni kankaaseen peittääkseni Onnin uudelleen, mutta vielä yksi asia pisti silmääni: Onnin hampaat. Onnin avonaisesta suusta pilkottivat suuret, terävät kulmahampaat.
- Onni, mikä sinua oikein vaivasi? ihmettelin ääneen.
Peitettyäni Onnin nousin ylös. Ilma oli viilentynyt roimasti. Hengitykseni huuruuntui ilmassa. Katsoin linnan suurta, puusta valmistettua ovea. Nyt olisi aika tutkia linna sisältä päin, mikäli haluaisin vielä päästä kotiin.
     Työnsin raskaan oven auki ja kompastelin sisään. Kaikkeen sitä joutuikin, jotta koulukiusaaminen loppuisi, ajattelin katsellessani peitettyjä huonekaluja suuressa aulassa. Kaikkialla oli vieläpä kauhean pölyistä, lattiallakin sitä oli parin sentin edestä. Lattialla, sen kaamean pölykerroksen seassa, näkyi jalanjälkiä. Niiden täytyi olla Onnin jättämiä.
     Pysähdyin kuin seinään. Oikealla puolellani olevasta portaikosta kuului ääniä! Katselin hätääntyneenä ympärilleni piilopaikkaa etsien. Loikin suuren sohvan taakse ja kyyristyin niin pieneksi kuin vain kykenin. Ääni kuului lähempää. Askelia, niitä ne äänet olivat. Joku oli tulossa aulaan. Kuuntelin tarkemmin. Askelien lisäksi kuului omituista läpätystä.
     Lattialankut narisivat jonkun kävellessä aulassa. Pidättelin hengitystäni. Pelkäsin suunnattomasti paljastuvani. Minulla ei ollut aavistustakaan kuka tai mikä huoneessa oli, mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi vaarallista paljastua. Läpytys kuului aivan vierestäni. Käänsin päätäni ja lensin säikähdyksissäni lattialle selkä lattialankkuihin tömähtäen.
     Lepakko. Se oli säikäyttänyt minua perusteellisesti. Nyt askeleetkin tulivat minua kohti. Kömmin istumaan ja hätkähdin kuullessani äänen takaani.
- Kuka sinä olet?
Vilkaisin olkani ylitse. Ääni kuului pienikokoiselle tytölle, tuskin kymmentä vuotta vanhemmalle. Tytöllä oli mustat, letitetyt hiukset ja musta, polvia hipova mekko. Varsin kaunis nuori tyttö.
     Vetäisin terävästi henkeä. Tytölläkin oli harmahtava iho, aivan kuten Onnilla! Tyttö katseli minua pää kallellaan ja uteli uudelleen henkilöllisyyttäni.
- Teija… sain soperrettua hampaat pelosta kalisten. Tyttö hymyili minulle ja auttoi minut ystävällisesti seisomaan.
- Minä olen Frannie, hän esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten lepakon suuntaan. - Ja tuo tuossa on isoveljeni Frank.
- Isoveljesi? kirkaisin. Frannie nauroi. Lepakko laskeutui olkapäälleni. Peloissani läpsäytin sitä. Lepakko lennähti hieman taaksepäin, mutta lensi bumerangin lailla takaisin. Ja puraisi minua kaulasta. Sen pienet mutta terävät hampaat lävistivät ihoni. Frannie nappasi lepakon käsiinsä. Hän nauroi edelleen. Se nauru oli hermostuttavaa.
     Minua huimasi. Nyt lähtee taju, ajattelin. Kävin lattialle istumaan ja hengitin syvään. Vähitellen Frannien nauru vaimeni. Joku laski kätensä olkapäälleni.
- Oletko kunnossa? vieras ääni kysyi. Kun aukaisin silmäni, edessäni oli nuorehko poika. Poika oli selvästi Frannien sukulainen, kasvonpiirteet olivat prikulleen samat. Jokin ääni pääni sisällä oli sataprosenttisen varma siitä, kuka tuo poika oli, ja toitotti sitä minulle. En voinut uskoa sitä. Frank, ääni sanoi. Mutta kuinka voisi olla samaan aikaan sekä lepakko että ihminen? Panin nopeasti merkille myös Frankin harmaan ihon, mutta myös jotain, mitä en Frannien kohdalla huomannut. Samanlaiset kulmahampaat kuin Onnilla. Nousin varovasti pystyyn. Nojasin sohvaa vastan ottaen käsilläni tukea siitä. Kun vain vilkaisin kämmeniäni, kirkaisin. Myös minun ihoni oli vaihtunut harmaaksi! Vaistomaisesti kokeilin kaulaani, jossa Frankin puremat jäljet olivat. Sormiini jäi muutama veritippa.
- Anteeksi, Frank sanoi aavistuksen verran nolona. - Se oli kai vain… jonkin sortin refleksi.
- Millaisella julmurilla on tämän tapaiset refleksit? kiljaisin niin että kivilinnan seinät melkein tärisivät. Frannie ja Frank katsoivat minua hölmistyneinä ja purskahtivat sitten nauruun.
- Vampyyreilla, Frannie nauroi.
     Ensimmäiseksi reagoin hämmästymällä. Leukani loksahti auki, ja sydämeni oli vähällä ottaa lopputilin työstään. Ensijärkytyksestä toivuttuani nauroin itsekin.
- Hahahaa, vai vampyyrin tavoin? hihitin. Niiden verenimijöiden? Hih, eihän vampyyreja ole kuin kauhuleffoissa!
Frannie ja Frank vakavoituivat minun kikattaessa heidän edessään.
- Olet väärässä, hyvin väärässä, Frannie sanoi vakavana.
- Ja tämän illan päätteeksi kaikki epäuskoiset saavat tuta nahoissaan, miltä tuntuu olla vainottu! hänen veljensä karjaisi.
- Vainottu? ihmettelin ääneen. - Millä lailla vainottu?
Frannie astui muutaman askeleen. Hän oli vajaan kymmenen sentin päässä kasvoistani. Hänen ilmeensä oli hyvin tuima.
- Olet varmasti kuullut vampyyrintappajista? hän sanoi matalalla äänellä. - Ne ovat tappaneet monet sukumme vampyyrit, nuo viattomat raukat, jotka ovat vain halunneet elää hiljaiseloa. Vampyyrintappajia on kaikkialla, jopa se pojankloppi!
     Säpsähdin. Puhuiko hän ehkä Onnista? Aioin juuri kysyä sitä, kun Frank puuttui puheeseen kertomalla hänen äitinsä puraisseen tuota poikaa. Kun poika oli ymmärtänyt tilanteen, hän oli surmannut heidän äitinsä saman tien.
- Isä näki tuon, Frannie jatkoi. - Hän kimmastui kovasti ja tönäisi pojan alas tornista.
Pysyin vaiti. Kyse oli kuin olikin Onnista.

Aika kului. Kello läheni kahtatoista, ja äkisti muistin metsän ulkopuolella odottaneet Pekon, Jennin ja Hanneksen. Odottaisivatkohan he vieläkin siellä, vaikka olin ollut poissa jo lähes tulkoon viisi tuntia?
     Olimme istuneet sen korkean tornin katolla jo hyvän tovin. Frannie ja Frank olivat kertoneet minulle mitä mielenkiintoisimpia asioita suvustaan, mutta vähitellen puheenaiheet vähenivät.
     Frank katseli kaukaa pilkottavia kaupungin valoja.
- Kohta on aika lähteä, hän sanoi hiljaa. Frannie hymyili.
- Minä en vielä pääse mukaan kapinoimaan vampyyrintappajia vastaan, hän kertoi minulle. - Isä väittää sen olevan liian vaarallista.
- Ei se ole kapinoimista, Frank mumisi.
- Mitäs sitten? Frannie tivasi, mutta Frank ei vaivautunut vastaamaan pikkusisarelleen.
     Kuulin nyt sitä samaa läpytystä kuin Frankin aiemmin illalla lentäessä. Käännyin katsomaan taakseni. Suuri lepakkoparvi parveili linnan ympärillä. Se oli itse asiassa varsin kaunis näky, jota en varmastikaan tulisi näkemään enää koskaan uudelleen. Frannie katseli myös tuota lepakkoseuruetta. En kyennyt irrottamaan katsettani siitä näystä. En edes silloin, kun Frank lähti niiden matkaan. En luultavasti olisi edes huomannut hänen lähteneen, jos olisin jättänyt kuulematta Frannien sanat: ”Nähdään myöhemmin, Frank!” Lepakkoparvi lähti liikkeelle, kohti kaupunkia. Siinä me sitten katselimme Frannien kanssa taivasta, joka oli mustanaan lepakoista. Vasta silloin ymmärsin tilanteeni.
     Olin nyt vampyyri. En enää koskaan voisi palata takaisin entiseen elämääni, olemaan vain se tavallinen ja koulukiusattu Teija. Viettäisin loppuelämäni valonarkana, peläten Frannien ja Frankin lailla vampyyrintappajia. Enkä voisi sille asialle yhtikäs mitään…

---

Opettajan antama numero: 9½
Opettajan kommentit: Huh! Melkein piti mennä peilistä katsomaan, onko ihoni harmaa... Kuule, olisin otsikoinut tämän toisin, lähtihän kaikki siitä Onnin oudosta kuolemasta. Hieno teksti!