Kirjoitin tämäntapaisen tarinan joskus. Itse asiassa se vain tuli. Aluksi ei ollut minkäännäköistä ideaa, mutta inspiraatiota senkin edessä. Se kätevä puoli inspiksissä on, että sitä tekstiä alkaa sitten tulla kuin huomaamatta, jos vain antaa mennä täysillä eteenpäin. Vaikkei sitä ideaa olisikaan.

Tämä tarina kyllä kuuluu ehdottomasti novelleihin, on se sen verran pitkähkö. Osia julkaisin eräällä foorumilla, ja ihme kyllä sain tarinan päätökseen. Normaalisti nämä kun tuppaavat jäämään itselläni hieman kesken... Päähenkilönä on yläasteikäinen Iina-tyttö, joka joutuu erään "kovishengin" uhriksi, ja siitä seuraakin sitten jo hieman vakavampaa juttua.

---

Vedin terävästi henkeä. Aten nyrkkiin puristunut käsi oli nyt hyvin lähellä kasvojani. - Sanakin, Iina, ja se on oleva viimeisesi! hän tiuskaisi.
Puristin silmäni kiinni. Pelkäsin aivan suunnattomasi Attea ja sen jengiä. Niin kyllä kaikki muutkin koulussani, mutta minä olin ainoa, jota tuo porukka oikeastaan kiusaamalla kiusasi… Eikä se totta vieköön ollut hyvä asia! 
     Minua kadutti se, mitä olin äsken mennyt peloissani sanomaan Atesta. Väitin sitä hirveäksi esittäjäksi, joka vain kaipasi huomiota… Hirveän herkkähipiäinen Atte tietenkin veti herneen nenään, ja tässä sitä nyt oltiin! Seinän ja lujarakenteisen Aten välissä!
Aten toinen käsi hipelöi hiuksiani.
- Kuulehan, Iina, hän sanoi ivallisesti pyöritellessään hiussortuvaani sormenpäissään. - Jos sä et olis tuollainen pelkuri ja hiku, niin saattaisin vaikka pitää teikäläisestä. Sulle kun on luotu niin kauniit piirteet. Hän nauroi ja kietoi kätensä ympärilleni osuen kädellään kaikkialle. Jopa sille alueelle, joka "jää uimapuvun alle, eikä kuulu muille kuin itselleni". Oloni oli varsin epämukava. Atte puristi minua sylissään niin lujasti, että vaikka kuinka kiemurtelin, en päässyt pakoon. Atte nauroi, samoin hänen ystävänsä. Minua hirvitti ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Rimpuilin niin kiivaasti kuin kykenin. Tavallaan se auttoi… mutta ei kuitenkaan. Vaikka Atte päästikin nyt irti, hän löi minua. Poskelleni, ja lujaa. Kirkaisin automaattisesti. Hieroin varovasti kohtaa, johon Aten käsi oli osunut. 
     Kyynel vierähti poskelleni. Pyyhkäisin sen nopeasti hihaani, mutta liian myöhään. Eräs Aten ystävistä astui eteeni.
- Katsokaapas nynnyä, ihan tulee tippa linssiin isojen poikien seurassa!
     Atte nauroi hirveää nauruaan. Sitten hän tarttui lujasti kiinni käsivarsistani, ja potkaisi minua vatsaan. Lensin maahan selän ikävästi tärähtäessä. Atte ei tästä välittänyt, vaan porukan naureskellessa potkaisi minua vielä muutaman kerran kylkeen.
Makasin maassa aivan hiljaa. En kyennyt edes itkemään, kipu oli niin sietämätön. Kuulin vain Aten ja muiden naurua. Hetkeksi se hiljentyi, ja kuului supatusta. Sitten taas naurua. Tunsin kuinka jotkut siirsivät minua raahaten maata pitkin. Ihoni naarmuuntui, mutten jaksanut välittää siitä. Tunsin paljaan käden ihoani vasten paitani alla, ja sen jälkeen kaikki pimeni…

Kuulin juoksuaskelia.
- Iina? kysyi tuntematon ääni askelten hiljennyttyä. - Iina, ootko sä kunnossa? Sano jotain!
     Minua paleli. Joku laittoi päälleni jonkin viltin tapaisen, enkä yhtään pannut vastaan. Kun aukaisin silmäni, huomasin edelleen olevani koulun pihalla. Oli pimeä, ja kellokin varmasti vaikka mitä. Kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota vierelleni kyykistyneeseen ihmiseen.
Pojalla oli ruskeat, kauniisti leikatut hiukset. Juuri sellaiset, joita ihailin pojilla. Valkoinen T-paita ja mustapunaraidalliset shortsit olivat aivan liian suuret, mutta sopivat silti tuolle pojalle.
     Nousin pystyyn ja kiedoin viltin tiiviisti ympärilleni. Päätäni jomotti. Selkää särki. Kylkiä poltteli…
Poika katsoi minua selvästikin huolestuneena.
- Iina, onko kaikki ihan ok? En voinut olla katsomatta poikaa oudoksuen.
- Siis joo kai… mumisin epävarmasti ja aivastin. Pojan vihreistä silmistä paistoi huoli ja suru. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi itkenyt. Hän kääntyi ottamaan jotain selkänsä takaa.
- Nämä on kai sitten sun… hän sanoi hiljaa kääntäen katseensa poispäin.
     Järkytyin suunnattomasti. Poika piteli käsissään minun vaatteitani! Viltin alla oleva käteni kosketti vaistomaisesti ihoani. En tuntenut kangasta, tai mitään. Kauhukseni ymmärsin olevani alasti, suojanani vain tuon tuntemattoman pojan antama viltti. Otin vaatteeni pojalta, ja puna levisi kasvoilleni. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, poika avasi jo suunsa. Hän puhui hyvin hiljaa:
- Jos sopii, niin… mulla olis asiaa sulle. Atesta ja niistä… tiiän kyllä ettet haluu puhuu niistä mut… musta sun ois hyvä tietää… Ja vaatteet… Poika vaikeni hetkeksi ja punastui. - Ne sä voit pukea vaikka tuol liikuntavälinekopis, se on auki… En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, kun poika jo katosi pimeyteen nurkan taakse.
     Kipitin kiireen vilkkaa liikuntavälinekoppiin ja puin farkut ja topin päälleni. Samaan aikaan mielessäni pyöri useita kysymyksiä: Mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun tajuni oli mennyt? Miksi olin ollut alasti? Entä mitä tuo poika halusi kertoa Atesta? Ja ennen kaikkea… kuka tuo poika oli?



Kävelin hiljaa koulun pihalla etsien sitä salaperäistä poikaa katseellani. Minua todella kiinnosti tietää, mitä hänellä oli sanottavanaan. Kiersin melko suuren koulurakennuksen muutamaan kertaan, mutta harmikseni en nähnyt ketään. Ankeissa tunnelmissa käännyin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni. Ei ketään, vieläkään.. Kiedoin pojan antaman viltin tiukasti ympärilleni ja lähdin suuntaamaan kohti kotiani. Silloin tunsin käden olkapäälläni. En tiedä itsekään miksi, mutta luulin Aten tulleen takaisin. Niinpä löin tuota kättä. Lujaa. Käännähdin ympäri, ja siinä poika oli. Hän hieroi punoittavaa kättään mumisten jotain epäselvää.
- Sulla on... etten sanoisi peräti pelottavan luja lyönti, hän virnuili.
     Puna levisi kasvoilleni. Halusin vajota maan alle, niin häpeissäni olin. Tuo poika oli auttanut minua, ja nyt minä rupesin hakkaamaan häntä. Katselin jalkojani.
- Mä en tarkkottanu, siis luulin sua Ateksi. Oikeesti, anteeks..
Poika nauroi hieman. Hänen nauraessaan tunsin itseni niin idiootiksi. Miksi ihmeessä kuvittelin omiani? Samassa muistin erään asian, joka minua kiinnosti yli kaiken. Sanat pääsivät huuliltani, ennen kuin itse edes ymmärsin sanovani jotain:
- Kuka sä oikein oot?
Poika vaikeni, ja katsoi minua oudosti. Aivan kuin olisin sanonut jotain... sopimatonta? Poika viittoili minua istumaan penkille viereensä.
- Mun nimi on... Joni, poika sanoi, melko epävarmasti tosin. Mutta sellaisena kuvan hän oli itsestään jo antanut, arkailevan mutta kiltin. Joniksi esittäytynyt poika vääntelehti penkillä kiusaantuneena.
- Siitä Aten jengistä... ne siis innostu sillo iltapäivällä... vähän liikaa... Käteni tärisivät kylmästä ja pelosta myös, kun muistin tunteneeni käden paljaalla ihollani. Joni jatkoi:
- Ne lievästi sanottuna... käytti sua hyväkseen... siis silleen...
     Kyyneleet vierivät pitkin poskiani. Peitin kasvoni käsilläni, ettei Joni näkisi minun itkevän. Olinhan jo ounastellut tuollaista, mutta oli karmeaa kuulla jonkun muun sanovan sen. Olisi moisen kuuleminen kenelle tahansa 15-vuotiaalle kova paikka. Olin suruissani, mutta myös vihainen itselleni. Miksi minun oli pitänyt jäädä koulun kirjastoon läksyjä tekemään? Jos olisin lähtenyt kotiin ajoissa, ei mitään olisi tapahtunut. En olisi joutunut pahoinpitelyn uhriksi, en olisi tullut raiskatuksi enkä...
- Ja totanoin... sä... sä et oo enää... neitsytkään... Joni sanoi katsoen minua anteeksipyytävästi. Mutta eihän se sen syy ollut.
     Se oli viimeinen pisara. Itkin vuolaasti ja nojasin Jonin olkapäähän. Poika kiersi kätensä ympärilleni hieman arkaillen.
- Kuka... aloitin, muuta en itkuni lomasta saanut sanottua. Joni ymmärsi kuitenkin varsin hyvin.
- Se oli Elias... yks idiootti 9D:ltä... uus kaveri täällä, et välttämättä tunne sitä...
Pyyhin kyyneleeni vilttiin, joka vieläkin oli ympärilläni.
- Onneks en, sanoin nikotellen. Irrottauduin Jonin syleilystä ja ojensin viltin hänelle.
- Mun pitänee mennä. Taian saada saarnan siitä kun... tuun näin myöhään, sanoin melkein kuiskaten.  - Ja kiitti kaikesta. Yritin vääntää kasvoilleni hymyn. Joni hymyili minulle takaisin aika surullisena, ja ojensi koululaukkuni. Sanaakaan enää sanomatta hän lähti menemään omia teitään viltti kainalossa. Tein samoin itsekin laahaten koululaukkuani perässäni.

Kun pääsin kotiin, pikkuveljeni Akseli juoksi kiireen vilkkaa luokseni. Säikähdin töminää, joka syntyi hänen juostessaan lattialla.
- Iina, missä sä oot oikein ollu? hän kiljui. - Isällä on jokin huonosti, se alko ensin haukkoo henkee hirveesti ja pyörty sitten. Mä oon yrittäny herättää sen, mutta ei se vaan herää...
Viskasin koululaukkuni kenkätelineeseen ja juoksin Akselin perässä keittiöön. Maassa makasi hahmo, joka ei liikkunut.
- Isä? kysyin polvistuessani hänen viereensä. - Isä, kuuletko sä mua? Vastaa!
Isäni ei vastannut. Vapisevin käsin etsin pulssin isän ranteesta. Mutta sitä ei löytynyt... En kuitenkaan halunnut uskoa todeksi sitä, mitä luulin. Kompuroin pystyyn puhelimen luo ja näppäilin numeron. Itku kurkussa kerroin kaiken, minkä tiesin tapahtuneen kotona.
- Ambulanssi tulee tuota pikaa, ääni puhelimessa sanoi. Laskin luurin alas, ja kohtasin Akselin surumielisen katseen.
- Kuoleeko isä, Iina? hän kysyi.



Istuimme Akselin kanssa kylki kyljessä sairaalan aulassa. Mielessäni ei ollut mitään muut, kuin se ikuisuudelta tuntunut hetki, kun isä nostettiin ambulanssiin.
- Pulssi on heikko, eräs valkotakkinen oli sanonut minulle. Olin hämmentynyt, koska en itse sitä ollut löytänyt... mutta tietenkin halusin kuulla isän olevan elossa. Musertuisin täysin, mikäli isä kuolisi. Äidin menettämisessä oli jo ollut riittävästi...
     Kuvat vierivät salaman nopeasti silmieni ohitse, kun muistelin iltaa, jolloin näin äitini viimeisen kerran. Istuin äidin vieressä taksin takapenkillä... äidillä ei ollut turvavyötä, toisin kuin minulla... kulman takaa kaarsi henkilöauto poliisit perässään... taksikuski yritti väistää... turhaan... kiljuin kuin syötävä kun äiti lensi etupenkille... verta, niin kauhean paljon verta äidin ja taksikuskin ympärillä... 
     En voinut vieläkään ymmärtää, miksi minä selvisin, mutta äiti ei. Äidin olisi pitänyt saada elää... minä sen sijaan olin vain tyhjänpäiväinen ilmestys, koulukiusaajien räsynukke, jota ilman elämä sujuisi muilla paremmin.
     Akseli oli nukahtanut menneitä muistellessani. Silitin pikkuveljeni hiuksia.
- Kaikki järjestyy vielä, mutisin hiljaa. - Aivan varmasti...
Kun kuulin askelia, kohotin katseeni. Isän sisar, Milla-täti, käveli meitä kohti. Tiiviisti hänen kannoillaan kulkivat hänen omat tyttärensä, Jaana ja Jessica.
- Missä isäsi on? Milla kysyi huolissaan. Hänen kasvoiltaan saattoi selvästi nähdä hänen itkeneen. Aukaisin suuni vastatakseni, mutta luoksemme tullut lääkäri keskeytti aikeeni.
- Lienette Kari Nivankan perhettä? hän kysyi. Nyökkäsimme Milla-tädin kanssa samaan aikaan.
- Kuinka Kari voi? tätini kysyi. Lääkäri hymyili vaisusti.
- Sydänkohtauksen jälkeen hänen tilansa on oikein hyvä, hän sanoi ja huokaisin helpotuksesta. - On kuitenkin parasta antaa hänen lepäillä muutaman päivän ajan. Täällä.

Keskiviikkoaamu. Tungin laukkuni kaappiin koulun ahtaassa aulassa muiden oppilaiden rupatellessa iloisesti. Olin juuri lähdössä englannin kirjojen kanssa ensimmäiselle tunnilleni, kun kuulin aivan liian tutun äänen:
- Pikku-Iinako se siinä on?
Olin kuin en olisi kuullut sanaakaan, ja lähdin kävelemään rivakasti kohti yläkertaan vieviä portaita. Raskaat askeleet tavoittivat minut liian nopeasti. Yhtä nopeasti kädet käänsivät minut ympäri. Kuului tömähdys, kun koulukirjani putosivat lattialle.
     Katsoin nyt suoraan Aten silmiin. Poika virnuili ärsyttävästi.
- Sul tais olla kivaa eilen, hän sanoi ja nauroi kun hänen kaverinsa kerääntyivät ympärillemme. - Millo otetaan uusiks?
Silmäni kapenivat viiruiksi kun kuuntelin Aten puhetta. Viha Attea kohtaan kumpusi sisälläni, enkä kyennyt hallitsemaan itseäni.
- Saamarin idiootti! sähisin hänelle hampaideni välistä. Atte vihelsi merkitsevästi, ja sanoi sitten tallaten varpailleni:
- Tiiätkös mitä, luulin sua paljon aremmaks. Atte kohotti oikean kätensä kuin lyödäkseen minua, mutta eräs huppupäinen poika hänen takaa tarttui tämän käteen. Aten ilme oli samaan aikaan vihainen ja häkeltynyt.
- Mitä sä... hän aloitti, mutta poika sanoi jotain matalalla äänellä keskeyttäen tylysti Aten puheen. Pojan hiljennyttyä Atte katsoi poikaa pitkään, ja siirsi sitten katseensa minuun. Hän irrotti vasemman kätensä kädestäni ja lähti äreänä kävelemään poispäin. Hetken aikaa Aten kaveripiiri seisoi paikoillaan, ikään kuin eivät olisi tienneet mitä tehdä. Lopulta he lähtivät kiireen vilkkaa ystävänsä perään. Kaikki muut, paitsi se huppupäinen poika, joka vain tuijotti minua huppunsa suojista. Hän kumartui maahan nostaakseen minulta pudonneet koulukirjat. Kun poika sitten ojensi ne minulle, ja aukaisin suuni kiittääkseni häntä, hän nosti kätensä kuin hiljentääkseen minut. Sen jälkeen hän lähti juoksemaan kohti ulko-ovea.
Aula oli nyt täysin autio. Saatoin kuulla oman hengitykseni. Vilkaisin kelloa, joka näytti minun olevan myöhässä tunniltani. Polvistuin maahan, ja puristin kirjoja rintaani vasten. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miksi tämän kaiken piti tapahtua juuri minulle? Miksi tämä kaikki tapahtui näin nopeasti? Miksi kukaan ei voi selittää minulle, miksi?



Koulupäivän päätyttyä jäin taas koulun kirjastoon läksyjäni tekemään. Kirjastossa ei ollut ketään muita kuin minä ja jossain hyllyjen seassa imurillaan seikkaileva siivooja. Vähitellen alkoi siivoojakin keräillä kamppeitaan kasaan, ja silmäkulmastani näin kuinka hän käveli ovelle ja sitä kautta pois kirjaston tiloista. Nyt olin aivan yksin.
     Kaivoin laukustani matematiikan kirjan, ja selailin sitä hetken aikaa. Ei kuitenkaan mennyt kauankaan, kun jo suljin sen. Mikään ei saisi minua nyt pitämään ajatuksiani kasassa laskemista varten. Hautasin pääni käsiini. Mietin taas kaikkea, mitä muutaman viime päivän sisällä oli tapahtunut... Ja ennen kuin huomasinkaan, itkin jälleen. Itkin, ties kuinka monetta kertaa. Enkä voinut itselleni mitään.
     - Iina?
Käänsin päätäni. Hämmästyksekseni takanani seisoi Jaana, serkkuni, hyvä ystäväni... ehkä ainoa.
- Iina, onko kaikki ihan kunnos? Jaana istui viereeni ja katsoi minua huolestuneena.
- Mikäs tässä, vastasin. - Koulupäivä meni melko hyvin, kun tarkemmin aattelee... Törmäsin Atteen vaan kerran aamulla, eikä se hakannut mua ollenkaan, ruokalassa mut yritettiin kampata ainoastaan kolmesti, eikä kukaan ollu varastanu tai piilottanu mun tavaro... Suljin suuni, kun ymmärsin mitä olin juuri sanonut... Minähän nimenomaan olin halunnut pitää kaiken tuon omana tietonani. Ja nyt minä mokoma olin mennyt ja kertonut kaiken Jaanalle.
     Painostava hiljaisuus ympäröi meitä. Jaana katsoi minua merkillisesti. Hänestä ei oikein osannut sanoa, mitä hän ajatteli sillä hetkellä. Sitten hän avasi suunsa:
- Mitä hemmettiä sä tarkotit tolla? Oliko se joku vitsi? Kampataan ruokatunnilla... Mutta mitä se puhe Atesta ja hakkaamisesta meinas?
     Mietin hetken mitä vastaisin. Jos kertoisin Jaanalle, hän luultavasti rientäisi oitis kertomaan asiasta jollekulle, eikä se olisi hyväksi minulle... Atte nimittäin saisi varmastikin tietää asiasta, eikä hän olisi asiasta riemuissaan. Nielaisin, kun vain ajattelin, mitä Atte saattaisi minulle tehdä. Toisaalta, Jaana saattaisi hyvinkin auttaa minua elämään asian kanssa. Huokaisin syvään, ja katsoin serkkuani suoraan silmiin.
- Se merkkas sitä, että mua kiusataan... Täällä koulus, ja se on menny jo aikas pitkälle... sanoin mahdollisimman rauhallisella äänensävyllä. Sitten kerroin Jaanalle kaiken. Kun puhuin, hän kuunteli tarkasti ja pysyi hiljaa aina siihen saakka, kun vaikenin. Hän tarttui minua kädestä.
- Miten sä oot kestäny? Ja ennen kaikkea, miks ihmeessä et oo kertonu kenellekään tästä? Tommonen on tosi vakavaa, varsinkin hakkaaminen ja raiskaaminen.
     Pyyhin kyyneleen silmäkulmastani. En enää tiennyt, mitä voisin sanoa Jaanalle. Hän halusi auttaa minua, tiesin sen. Mutta kukaan, ei kukaan, pystyisi auttamaan minua... Henkisesti olin aivan säpäleinä. Tuntui siltä, kuin minua olisi ensin kiskottu moneen suuntaan, ja lopulta rikottu tuhansiksi sirpaleiksi. Irrotin Jaanan käden omastani, nappasin koululaukun olalleni, ja lähdin juoksemaan ulos.
- Iina! Jaana huusi. Kuulin, kuinka tuoli kaatui kolinalla lattialle. - Minne sä meet, oota mua!
Serkkuni juoksuaskelien ääni kantautui korviini. Kiristin tahtiani ja juoksin pihalla saakka katsomatta taakseni kertaakaan. Juoksin kotikaupunkini katuja pitkin, vaikka tiesin Jaanan lopettaneen seuraamiseni. Törmäilin moniin ihmisiin, saaden heiltä kirouksia niskaani, mutta en välittänyt siitä. Juoksin vain, pysähtymättä.
     Kouluni oli melko lailla kaupungin reunalla, joten päädyin lopulta sen länsipuolella sijaitsevaan metsään. Hidastin vauhtiani, ja hetken kuluttua en juossut ollenkaan. Edessäni oli metsän siimeksessä oleva pieni, mutta kaunis lampi. Tiputin laukkuni maahan, ja kävelin vesirajan tuntumassa. Farkkujeni lahkeet kastuivat. Seisoin siinä hetken hiljaa, ja katselin veden pinnasta heijastuvaa kuvajaistani.
- Mitä pahaa mä oon tehny, kun joudun kestämään tällaista? kysyin siltä. Polvistuin veteen, ja aloin taas itkeä. Silmiäni särki, niin paljon olin itkenyt. Itkuisin silmin kohotin katseeni veden pinnasta ja katsoin jonnekin kauas...
- Mä en kestä enää...

Heräsin koivujen juurelta. Olin kaiketi nukahtanut siihen huomaamattani.
     Oli jo pimeää. Täysikuu valaisi syyskuun yötä. Näky oli kaunis, niin kaunis... Istuin paikoillani, ja ihastelin kuun kauneutta. Säikähdin aikamoisesti, kun lammen suunnalta kuului loiskaus. Kompuroin pystyyn kädet täristen. Kuka se oli? Luulin että olin ollut yksin... Kurkistin varovasti puun takaa. En nähnyt ketään. Kävelin laiturille, ja katsoin veteen. Erotin pohjan selvästi. Mutta hämmästyksekseni mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa sen loiskauksen. Ehkä mä kuvittelin sen äänen... ajattelin itsekseni, ja käännyin lähteäkseni kotiin. Kirkaisin, kun näin aivan takanani seisovan hahmon. Olin lentää laiturin reunalta lampeen. Olisinkin, ellei Joni oli tarttunut käsiini ja vetänyt minut kauemmas reunalta...



Vähän aikaa seisoimme laiturin reunalla ilman, että kumpikaan sanoi sanaakaan. Joni piti minusta edelleen kiinni. Minua hieman hävetti olla siinä. Mielestäni on kiusallista seistä vieraan pojan otteessa keskellä yötä, keskellä ei mitään... Yritin rikkoa hiljaisuuden kysymällä, mitä hän teki täällä. Joni hymyili vaisusti.
- Uin.
     Punastuin, kun ymmärsin kysyneeni jotain todella tyhmää. Lapsikin olisi tajunnut ihmisen olevan uimassa, mikäli tämä olisi aivan litimärkä ja pukeutunut uimashortseihin.
- Mutta mitä sä täällä teet? Joni kysyi ja irrotti otteensa minusta. En tiennyt, mitä voisin vastata. Totuus kuulosti jotenkin huonolta vaihtoehdolta. Vaikka luotinkin siihen, että Joni ymmärtäisi minua, eikä mollaisi tai nauraisi... en vain kykenisi sanomaan, niin lapselliselta se kuulosti.
     - Iina? Joni kysyi pää kallellaan. - Onko kaikki ihan kunnos? Pudistin päätäni. Mikään ei ole kunnossa... mikään ei ole koskaan ollut kunnossa, eikä tulisi olemaankaan... Kuitenkin, jostain hetken mielijohteesta avasin suuni:
- Joni, mä... 
- Iina, mun on ihan pakko kertoa sulle jotain!
Hätkähdin, kun kuulin Jonin puhuvan. Hänen äänensävynsä oli jotenkin outo. Se ei tuntunut sopivan hänen suuhunsa. Joni istuutui laiturin reunalle, ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Hetken aikaa oli hiljaista. Aavistelin Jonin valitsevan oikeita sanoja, joilla kertoa se, mitä hänellä nyt sitten ikinä olikaan sanottavana. Äänensävystä päätellen jotain... tärkeää? Kauaa en asiaa ehtinyt pohdiskella, kun Joni aukaisi suunsa:
-Kuule, tää on vähän kiusallista... sekä sulle että mulle...
Ei lupaava alku, ajattelin itsekseni.
- Mä vaan... siis silleen, siitä kun sut raisk...
- Älä puhu siitä! kirkaisin keskeyttäen Jonin tylysti. Arvasin, että jotenkin tuon pojan onnistuisi vetää tuo aihe keskusteluun. Pyyhin hihallani silmiäni, etten vain rupeaisi vetistelemään. Käänsin päätäni ja kohtasin Jonin katseen. Poika oli selvästi pelästynyt kiljaisustani. Hän katsoi minua katuvan näköisenä, mutta kiireen vilkkaa alkoi tuijotella jalkojaan.
- Anteeks, Iina, mut...
- Ei, siis et sä tehny mitään väärin tai... jotain...
     Tilanne oli omalla tavallaan koominen. Molemmilla oli asiaa toiselle. Molemmat pyytelivät anteeksi toisiltaan, pystymättä sanomaan asiaansa. Tartuin varovasti Jonin käteen. Poika säpsähti voimakkaasti, ja hymy nousi pakostakin kasvoilleni. Se hiipui nopeasti, kun kysyin oliko hänellä jotain muutakin asiaa.
- Sun pitäis oikeesti tietää se yks juttu, Joni sanoi vikkelästi. Ponkaisin pystyyn.
- Mä en halua puhua siitä!
Pelästyin itsekin puhettani. En minä yleensä puhunut noin... Loppujen lopuksi olin melko ujo, en ikinä voisi kuvitella karjuvani jollekin oikein tosissani. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
- Mä luulin, että sä ymmärtäisit mua... kuiskasin juuri ja juuri ääneen. Haparoiden Joni kompuroi pystyyn.
- Iina, sä et mitenkään voi tajuta, miten paljon mä oikeesti ymmärrän sua, hän sanoi minulle. Pudistin päätäni.
- Kukaan ei voi ymmärtää, mitä kaikkee mä oon joutunu kestään! Kiusaaminen, raiskaaminen... ja isäkin melkein kuoli siihen kohtaukseensa!
     Ehkä hieman liioittelin. Mutta en voinut sille mitään. Itkin hysteerisesti. Kaikki tunteet olivat pinnassa...
     Joni tuijotti minua kuin mielisairasta.
- Onko sun isälle sattunu jotain? hän kysyi. Hän oli oikeasti huolissaan, sen kuuli hänen äänestään. Minä vain en ymmärtänyt sitä sillä hetkellä...
- Mitä se sulle kuuluu? huusin itkuni seasta. - Ei suakaan mun asiat kiinnosta!
Lähdin juoksemaan pois laiturilta. Olin aivan sekaisin kaikesta. Kylkiäni pisteli. Jalkojani pakotti. Silmiäni särki kaiken itkemisen jälkeen. Oloni oli aivan voimaton.



Laahustin loppumatkan kotiovelleni. Hapuilin avainnipun housuntaskuistani, ja astuin sisään. Hämmästyin, kun kuulin olohuoneesta vaimeaa ääntä. Katseliko Akseli tähän aikaan televisiota? Hylkäsin ajatuksen, kun vilkaisin kelloa. Puoli kaksi. Eikä veljeni voisi ikinä pitää ääniä noin hiljaisella.
     Sipsutin varovasti olohuoneen puolelle. TV oli päällä, aivan kuten olin aavistellutkin. Serkkuni Jaana istui siinä sohvalla katsoen DVD:ltä Frendien jotain tuotantokautta. Minun tullessa huoneeseen hän irrotti katseensa ruudusta ja painoi filmin pauselle. Nopeasti hän ponkaisi pystyyn ja harppoi luokseni.
- Missä sä oot ollu? hän tivasi. - Mä jo pelkäsin, ettet tuu kotiin ollenkaan!
En sanonut mitään. Minua ei oikein innostanut kertoa hänelle ikävästä välikohtauksesta Jonin kanssa. Eihän Jaanalla ollut aavistustakaan koko ihmisestä! Silti halusin avautua jollekulle. Isä oli sairaalassa, joten hän ei tulisi kysymykseenkään. Jaana tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Mutta haluaisin jonkun vanhemman ihmisen apua... Jonkun, joka olisi ehkä ollut vastaavassa tilanteessa ja tietäisi kuinka toimia. Mutta toisaalta omanikäisensä näkemys asiaan voisi olla hyväksi. Tuijotin epätoivoissani sukkiani.
- Puhu Jaanalle, ääni pääni sisällä sanoi. - Oon jo puhunu sille riittävästi, vastasin äänelle.
     Jaana alkoi näyttää kärsimättömältä. Hän vaihteli painoa jalalta toiselle eikä hetkeksikään lakannut tuijottamasta minua.
- Alahan selittää: missä sä oot ollu? hän toisti kysymyksensä.
- Ei kuulu sulle... vastasin hiljaa.
- Nyt vaan kuuluu, Jaana sanoi saman tien.
     Suunpieleni nousivat vaisuun hymyyn. Serkkuni oli kadehdittavan päättäväinen 14-vuotiaaksi. Niin rohkea, toisin kuin minä.
- Mä olin siellä yhessä metässä nokosilla, hymyilin.
- Miks mä en usko sua? Jaana sanoi topakasti kohottaen kulmiaan. - Totuus julki, antaa tulla!
- Mä juoksin metsään. Mä nukahdin metsään. Mä nukuin metsäs... sanoin ärsyttääkseni Jaanaa hieman, mutta serkkuni keskeytti minut:
- Etkö sä tajua miten vakavasta asiasta on kysymys? hän sanoi naama peruslukemilla. Hänen äänensävynsä oli... äitimäinen? Kumma kyllä, äkillinen leikinlaskukohtaukseni loppui siihen paikkaan.
- Tietenkin tajuun... Ellet oo sattunu huomaamaan, niin kaikki on tapahtunut mulle! Käännyin kannoillani ja lähdin omaan huoneeseeni. Tiesin Jaanan tulevan perässäni, joten laitoin oven lukkoon. Sen jälkeen romahdin vuoteelle ja itkin itseni uneen.

"Isä pääsee ilmeisesti ylihuomenna sairaalasta. Melkein hypin onnesta kun kuulin siitä. Akselin iloinen reaktio oli suloista, en pysty edes kuvailemaan sitä sanoin : ) Mutta asiasta kolmanteen: jätin tänään koulun väliin. Juuri niin, minä lintsasin. En vain jaksanut mennä eilisen jälkeen minnekään. Suurin syy oli kuitenkin se, että saan nyt olla erossa Jaanasta. Jaana tietää suurimman osan tapahtuneesta. Mutta eilen illalla, tapasin taas Jonin. Vahingossa. Hänestä Jaana ei tiedä vielä mitään (en itsekään tiedä kovin paljoa...). Kun sitten tulin mieli maassa puolen yön jälkeen kotiin, Jaana aloitti kauhean tenttaamisen tyyliin 'Missä sitä on taas koko yö oltu?'. En vieläkään kertonut Jonista hänelle. Enkä varmaan aiokaan..?"

Suljin päiväkirjani kirjoitettuani tekstinpätkän loppuun ja tungin sen kirjoituspöytäni ylimpään laatikkoon. Istuin hetken aikaa tekemättä mitään. Katsoin vain ikkunasta ulos. Aurinko paistoi, ja jotkut ala-asteikäiset pikkupojat kävelivät talomme ohi koulua kohti. He nauroivat. Huokaisin. Miten tuon ikäisenä kaikki tuntuu menevän niin nappiin? "Elämä on ihanaa" oli minunkin mottoni viidenteen luokkaan saakka. Samassa silmiini osui tien ylitse juokseva hahmo. En ehtinyt kunnolla nähdä mitään tuntomerkkejä, kun hahmo oli jo kadonnut näköpiiristäni. Hyväkuntoinen kaveri ainakin oli kyseessä, ja uskomattoman nopea juoksija.
     Huomasin myös postimiehen. Nousin ylös lähteäkseni hakemaan erään tilaamani lehden, jonka pitäisi tulla tänään. Avattuani ulko-oven lensin rähmälleni maahan. Kyynärpääni kolahti ikävästi kukkapenkkiä ympäröiviin kiviin. Kompuroin polvilleni hieroen osumakohtaa. Käänsin päätäni nähdäkseni mihin olin kompastunut.
     Se oli oma koululaukkuni.
- Mitä se tuossa tekee? kysyin ääneen. Tartuin kiinni laukkuni olkahihnasta ja vedin laukun viereeni. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, saatoin muistaa eilen illalla jättäneeni sen vahingossa lammen luokse. Joku oli ilmeisesti tuonut sen takaisin. Avasin oikopäätä laukun tarkistaakseni oliko kaikki tallella.
     Kaikkien kirjojeni päällä oli paperinpalanen. Siihen oli kirjoitettu vain yksi sana: "Anteeksi."
     Kuka sen oli kirjoittanut? Ensimmäisenä mieleeni tuli luonnollisesti Joni. Olihan hän ollut kanssani siellä metsässä. Mutta mitä anteeksipyydettävää Jonilla olisi? Minusta hän ei ollut tehnyt yhtään mitään väärää. Päinvastoin, minä se idiootti olin eilenkin. Joni halusi yhden, ilmeisesti tärkeän asian minulle kertoa... Enkä minä tietenkään kuunnellut.
     Ymmärsin vasta nyt tehneeni väärin keskeyttäessäni Jonin. Halusin vain, ettei mikään muistuttaisi minua siitä kaameasta illasta, jolloin tulin raiskatuksi ja... Huokaisin. Olin ajatellut itsekkäästi. Uskomattoman itsekkäästi.
     Hain postin ja menin takaisin sisälle laittaakseni itselleni aamupalaa. Pyörittelin kahvin kiehuessa paperinpalaa kädessäni miettien kuka muu sen olisi voinut kirjoittaa. Käsiala oli minulle vieras. Sana "anteeksi" kaikui päässäni, kun ovi kolahti kiinni. Säpsähdin ja pudotin paperin.
- Onko ketään kotona? kysyi tuttu ääni. Nousin nopeasti ylös ja kurkkasin eteiseen.
- Isä! huudahdin iloisena. Niin, isäni siinä oli. Hän hyräili itsekseen ja ripusti takkia naulakkoon. Sitten hän tuli luokseni ja halasi minua.
- Ihana nähdä sua, Iina. Siellä sairaalassa oli pirun tylsää väkeä, hän tokaisi iloisena. - Ne päästi mut jo tänään pois sieltä, kiitos ja ylistys!
Nauroin ja itkin samaan aikaan. Unohdin kaiken surkean ja olin vain iloinen siitä, että sain olla siinä isäni syleilyssä.



Keitin kahvikupposen myös isälleni. Isäni oli niin hyvällä tuulella, etten viitsinyt pilata hänen oloaan omilla murheillani. Ne voisi kertoa myöhemmin... Isä hymyili koko sen ajan, kun selostin miten minulla ja Akselilla meni koulussa. Hän oli hellyttävän kiinnostunut kaikesta, vaikka oli ollut sairaalassa vain pari päivää...
- Mä oon niin ylpee teistä, hän sanoi kun lopetin. - Kiitettäviä vedätte kaikesta! Muistutatte siinä mielessä ihan hirveesti äitiänne...
Pelkkä äidin mainitseminen sai isän vaikenemaan. Siitä oli jo aikaa, kun äiti oli kuollut, mutta vieläkään isä ei ole päässyt sen yli. Aina välillä äidin haudalla käymisen jälkeen isä vetäytyy omiin oloihinsa. Joskus olen kuullut hänen itkevän... Ei isä normaalisti ole sellainen, mutta kun on kyse äidistä... niin...
     - Mä taian lähtee käymään kaupassa, sanoin nopeasti ja nousin ylös. Ymmärsin isän tarvitsevan yksinoloa. Siispä nappasin pyöräni avaimet ja hyppelehdin ulos.
     Matka kaupalle taittui harvinaisen nopeasti nyt, kun kaduilla ei ollut ruuhkaa. Saavuin kaupan pihalle, lukitsin pyöräni ja astuin liukuovista sisään.
     En nähnyt ketään, edes tiskin takana normaalisti kyyhöttävä vanha nainen ei ollut paikalla. Vaikka samahan tuo minulle oli. Aloin keräillä tavaroita kassiini samalla kun mietin sitä lappua laukussani.
- Pakko sen on olla Jonilta, ajattelin. - Ihan pakko... mutta edelleen en voi ymmärtää miksi hänen pitäisi pyytää minulta anteeksi. Kuka muu sen olisi voinut laittaa sinne?
Ovi kolahti kiinni jossain hyllyjen takana. Pudotin vahingossa kädessäni olleen omenapussin. Omenat levisivät lattialle, ja kumarruin oitis keräämään niitä.
- Iina?
     Nostin katseeni lattiasta. Joni... miten hän pystyikään aina ilmaantumaan esiin niin yhtäkkiä? Punastuin, kuten aina ennenkin Jonin läsnä ollessa.
- Iina, mä pyydän anteeks sitä mun käytöstä sillon eilen... hän aloitti ja hieroi takaraivoaan. - Mut mä... mä ymmärrän jos sä et haluu puhua... siitä.
     Ihmettelin osittain Jonin käyttäytymistä. Hän oli uskomattoman herttainen ikäisekseen pojaksi. Yritin vääntää epätoivoisesti hymyn kasvoilleni.
- Mä haluaisin mieluusti kuulla mitä sul on sanottavana, sanoin vaisusti. - Mä vaan en jotenkin... pysty siihen... Sä et voi mitenkään tajuta, millasta se on.
Joni kumartui viereeni lattialle ja poimi loput omenat. Hän ojensi ne minulle.
- Tämä kuulostaa joltain kliseeltä, mutta mä ymmärrän paremmin kuin voit ikinä kuvitellakaan.
     Joni nousi uudelleen seisomaan.
- Ja muuten... olisi hyvä, jos... tai ei sittenkään mitään...
Sen sanottuaan hän lähti.
     Ovi kolahti taas. Huokaisin. Minulla oli aina niin paljon kysyttävää Jonilta. Mutta joka kerta kun hän jostain pöllähtää esiin, menen lukkoon. Miksi, miksi ihmeessä niin käy?

Maksettuani ostokset kävelin kaupan pihalla oleville pyörätelineille. Hämmästyksekseni polkupyöräni ei ollut siinä, mihin sen olin jättänyt. Laskin ostoskassin maahan, ja kävelin hieman telineiden ympärillä. Pyörää ei silti näkynyt.
     Sitten havaitsin sen hieman kauempana, viereisen rakennuksen kulmalla. Kävelin sen luokse ja olin juuri nostamaisillani sen, kun kuulin pelottavan äänen takaani:
- Moi Iinaseni... pitkästä aikaa!
     Käännyin hetkessä ympäri. Atte seisoi muutaman kaverinsa kanssa takanani. Pelkkä Aten näkeminen sai kehoni vapisemaan.
- Sä näytät hyvältä tänään, eräs Aten jengiläisistä, Petri, totesi.
- Jep, ihan niin kuin sillo viikko sitten, naureskeli Atte ja otti muutaman askeleen lähemmäs. Peräännyin sitä mukaa kun hän lähestyi. Ikäväkseni vain pyörä oli takanani ja... niinpä minä kompastuin. Lensin kauniissa kaaressa maahan. Pyöräni painoi ikävästi selkääni. Kimitin jotain epäselvää samaan aikaan kun Atte kumartui viereeni.
- Voit olla ihan rauhas, ei me sua käytetä hyväks, hän sanoi ivallisesti. - Tahotaan vaan kiusata jotakuta... ja kukapa olis parempi kiusattava kuin sä, suurin tuntemani nynny!
Hän läimäisi minua poskelleni. Ei kovin lujaa, mutta silti se sattui. Kierin pois pyörän päältä ja yritin nousta pystyyn. Se oli täysin turhaa, sille se Aten ystävä, Petri, tönäisi minut uudestaan kumoon.
     Juuri silloin tapahtui jotain, mitä en elinikänäni uskonut tapahtuvan. Joku tuli esiin nurkan takaa, käveli Petrin taakse ja heitti tämän seinää vasten. Atte katsoi yllättyneenä kun hänen kaverinsa valui seinää pitkin alas.
- Mitä sä touhuat? hän huusi tälle huppupäiselle henkilölle ja loikkasi tämän selkään. Molemmat rojahtivat ikävästi maahan. Huppupäinen jäi Aten kehon alle.
- Mä vihaan sua, Atte huusi lyöden tuntematonta kylkeen joka sanalla. Tämän huppu valahti pois. Vetäisin terävästi henkeä kun tajusin tuntevani tämän henkilön.
     Joni...



Makasin maassa kyljelläni kykenemättä tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan Jonia. Atte katsoi häneen vihaisin silmin.
- Kuinka sä... hän aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun. Hän nousi pois Jonin päältä, potkaisi tätä kylkeen ja auttoi sitten kaverinsa Petrin pystyyn. Petri katsoi hämmästyneenä Jonia.
     Hiljaisuus ympäröi meitä. Nousin varovasti pystyyn ja kompuroin Jonin vierelle.
- Ootko sä kunnos? kysyin hiljaa.
Ei vastausta.
- Joni, puhu mulle!
- Kuka ihmeen Joni? Atte puuttui keskusteluun ja katsoi kaveriaan. Molemmat purskahtivat nauruun. Töllötin ihmeissäni heitä. Kuka ihmeen Joni, niin hän oli sanonut. Mutta mitä se tarkoitti?
     En ehtinyt miettiä asiaa kauan. Joku, en tiennyt kuka, löi minua selkään ja kaaduin maahan...

Olin ilmeisesti menettänyt tajuntani, sillä kun seuraavan kerran heräsin, olin sairaalassa. Huone oli selvästi tarkoitettu minua nuoremmille; verhoissa oli Nalle Puhin kuvia ja seinillä oli maalattu Muumeja.
     Vieressäni siivoava hoitaja katsoi minua hymyillen ja jutteli joitain ihanan arkipäiväisiä asioita. Sanallakaan hän ei maininnut, millainen oma tilani oli. Enhän minä nyt täysin kunnossa voinut olla, koska sairaalaan olin päätynyt!
     Ovi aukeni. Akselin pirteät kasvot kurkistivat sisään. Hänen perässään tuli isä ja hän... ei ollut aivan yhtä iloisen oloinen kuin Akseli.
- Iina, miks sä et oo kertonu mulle? hän kysyi. Hänen äänessään oli vihaisuutta ja lempeyttä samaan aikaan, ääni oli kovin "epäisämainen".
- Mitä... mumisin ja kääntelin päätäni tyynyllä. Tiesikö isä jo kiusaamisestani? Vastaus tuli nopeammin kuin arvasinkaan: Jaana asteli sisään ja hänen perässään tuli toinenkin ihminen... Tuo ihminen oli ollut tuntematon vielä muutama päivä sitten... mutta nyt jo niin tuttu... Joni...
     Joni asteli vuoteeni vierelle. Hän istuutui tuolille, muttei sanonut mitään. Eikä se minua haitannut. Olin niin iloinen, että hän oli kunnossa. Olin pelännyt, ettei hän ehkä... kun Atte kumminkin hakkasi häntä, niin... olisi selvinnyt...
     Panin merkille kuinka isä katsoi Jonia. Sitten hän kysyi:
- Olitko se sä? Säkö se oot, joka on mun tyttärelle tuottanu niin paljon harmia?
Hänen äänensä koveni loppua kohden. Silmät tuikkivat ärtyneisyyttä. Isä näytti... pelottavalta.
     Jaana katsoi ensin Joniin ja sitten isään. Hänen onnistui houkutella Akseli ja lopulta myös isä pois huoneesta.
- Me ollaan kahvios, hän sanoi sulkiessaan oven.
     Olimme Jonin kanssa kahden. Keskustelun aloittaminen tuntui tavallista vaikeammalta.
- Totaa... miten sä voit? Joni kysyi varovasti.
- Ihan hyvin... kai...
- Mä oon pahoillani... tarkotus oli auttaa sua... eikä se vaan tainnu oikein onnistua.
Joni nosti toista kättään: se oli kipsissä.
- Ei sillä, ettei sulla mitenkään hyvin menis...
Hymyilin hieman. Tartuin Jonin käteen.
- Ei kukaan pysty auttaa mua enää... sä et ymmärrä, millasta tää on! Henkisesti mä oon ihan rikki... ja luonnollisesti mustelmillakin vielä...
     Jonin silmät kostuivat yhtäkkiä.
- Mä oon pahoillani Iina... mä oon niin pahoillani...
Katsoin kummastuneena häntä.
- Mitä sä tarkotat?
- Sitä että... mä oon valehdellu sulle koko ajan... ihan kaikesta!
Joni painoi päänsä käsiinsä.
- Mä tiiän, ettet haluu puhua sun raiskauksesta... mut mun on pakko... koska mä... mä en oo se keneks sä mua luultavasti luulet...
     Joni piti hälyttävän pitkän tauon. Sitten hän jatkoi:
- Mä haluan, että sä tiiät, että Atte on mun velipuoli... Mä oon nykyään kuin joku nuorisorikollinen, mut... en mä oikeesti oo sellanen... Se... Atte pakottaa mut tekemään kaikenlaista... murtautuu sen kanssa joihinkin varastoihin ja ryyppäämään... Mä... mä olin kännissä sillonkin kun... kun...
     Mieleeni hiipi kaamea ajatus... niin kaamea, että olisin halunnut unohtaa sen saman tien.
- Älä sano sitä, älä vaan sano sitä, Joni! sanoin pelokkaalla äänellä.
     Joni katsoi minua suoraan silmiin. Hän oli valmiina puhkeamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Kauhukseni hän sanoi sen, mitä ajattelin...
- Mä en oo Joni... mun oikee nimi on Elias...

---

The End.

Tämän kirjoittamisessa meni aikaa. Mutta kyllä se kannatti. Itse nimittäin pidän tästä hyvin paljon. En tiedä vain, miksi.