Tämä onkin sitten jo kahdeksannen luokan puolelta. Idean olin saanut jo ikuisuuksia sitten, ja kun vihdoin koitti aika kirjoittaa ainetta, niin pääsin kirjoittamaan sitä vihkon kolahdettua pulpetille. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun sain aineeni valmiiksi tunnilla, eikä tarvinnut viedä kotiin. Tämä taitaakin olla aineistani lyhyin, mutta luultavasti selkeiten tajuttavissa. Haluaisin niin kovasti kaikkien tajuavan, että se ainekirjoitus ei todellakaan ole niin haastavaa, kuin kaikki tuntuvat kuvittelevan...

---

On maanantai. Se tarkoittaa äidinkieltä, vieläpä tuplatuntia. Näiden tuntien aikana olisi tarkoitus kirjoittaa aine. Mutta saatuasi vihkon eteesi, et rupeakaan kirjoittamaan sitä, vaan kulutat aikaasi piirtämällä kukkia marginaaliin.
   Kymmenen minuuttia. Viisitoista minuuttia. Kaksikymmentä minuuttia. Vieläkin vihkosi sivu on puhtaan valkoinen. Siinä ei ole mitään merkkiä siitä, että siihen olisi tulossa aine. Vilkaiset vierustoveriasi. Hän kirjoittaa jo toista sivua kynä sauhuten. Suorastaan kadehdit häntä. Miksi hän saa aikaiseksi noin paljon tekstiä otsikolla, josta ei luulisi kenenkään voivan kirjoittaa yhtikäs mitään?
   Hätkähdät, kun kuulet opettajasi äänen viereltäsi. Hän ihmettelee kovasti, mikset muun luokan tavoin kirjoita. Vastaat oikopäätä, ettet vain keksi mitään. Mutta onkohan noin?
   Kyseessä ei varmastikaan ole se, että idea ei suostu tulemaan. Olennolla, jota kutsumme ihmiseksi, on luonnostaan mielikuvitusta. Tästä syystä jokainen keksii monia ideoita, joista saisi oivan aineen. Mutta kuin sitten lopulta osaa valita sen oikea, itselleen sopivan aiheen? Niin, tässä olisi paljon parempi opettajallesi, joka kummastelee sitä, että istut hiljaa paikallasi tekemättä mitään. Loppujen lopuksihan kyseessä on vaikea päätös, jonka tekemiseen saattaa mennä tuntikausia, ellei enemmänkin. Eihän sitä tulevaisuuden ammattiakaan hetkessä päätetä. Sitä mietitään ajan kanssa, ja tehdään johtopäätös vasta, kun ollaan varmoja, että niin sen täytyy olla.
   Mikäli olisit vastannut opettajasi kysymykseen tuolla tavoin, hän olisi varmasti auttanut sinua valinnassasi. Hän olisi vaikka voinut kaivaa karkkipaperin taskustaan ja kehottaa sinua kirjoittamaan siitä. Tässä tulee vastaan ainekirjoituksen toinen ongelma. ”En mää osaa karkkipaperist kirjottaa... En mää keksi siitä mitään!”
   Taas! Pitäisikö tässä nyt alkaa uudestaan kertoa siitä, että ihminen ei ikinä voi olla keksimättä mitään. Ei, uskon että ymmärsit asian. Mutta toiseen virheeseen puutun mielelläni. Ikinä elämässäsi nimittäin ei tule vastaan tilannetta, jossa olisi viisasta sanoa ”minä en osaa”. Paljon järkevämpää - ja totuudenmukaisempaa! - olisi sanoa ”minä tulen oppimaan”. Mikäli siis olet edelleen sitä mieltä, ettet osaa. Sinä nimittäin osaat kirjoittaa, vaikka siitä karkkipaperista. Ajatellaanpa asiaa hieman tarkemmin. Voisit kertoa vaikkapa siitä, kuinka se päätyi opettajasi taskuun. ”Opettaja söi minttukarkin ja tunki paperin taskuunsa” olisi mielestäni varsin hyvä aloitus. Tai miten olisi tämä: ”Opettaja löysi luokkaa siivotessaan karkkipaperin ja roskiksen puuttuessa laittoi sen taskuunsa”? Toisaalta voisit käyttää mielikuvitustasi ja keksiä jotain pöhköä. Karkkipaperihan voisi olla avaruusolentojen seurantalaite, jonka avulla he tarkkailevat opettajasi elämää! Se riittää, että annat kynän kirjoitta paperille sen, mitä pääsi sisällä liikkuu.
   Nyt minusta tuntuu, että sinulla alkaa olla kiire. Kello nimittäin alkaa näyttää tunnin loppumista, eikä aineesi ”Karkkipaperin elämäkerta” ole valmis.

---

Opettajan antama numero: 9½
Opettajan kommentit: Tosi kiva idea! Heitin varuulta karkkipaperit pois taskuistani, ihan varuulta... Kirjoitat lähes virheetöntä tekstiä. Muutama pilkku etsii vielä paikkaansa.